Olin ajatellut että tätä epäpätevän elokuvakriitikon uraa ei ehkä pitäisi aloittaa tekstinpätkällä, jonka alareunassa komeilee viisi viisisakaraista, mutta minkä sille voi, kun ensimmäinen arvosteltava vaan on niin hyvä. Kyseessä on siis Mika Kaurismäen debyyttipätkä Valehtelija.
Myöhemmin isoveljeänsäkin tunnetummaksi ohjaajaksi tullut Aki Kaurismäki esittää Ville Alfaa, hitaasti edistyvää esikoisromaaniaan kirjoittavaa kirjailijaa. Ville elää varastamalla ja pummaamalla, eikä tunnu välittävän yhtään siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän ei puhu koskaan totta, tai ei ainakaan kovin usein.
Ville kuitenkin yhtäkkiä rakastuu erään kahvilan ohi kulkevaan ”tyttöön, jonka edessä kulkukoiratkin vaihtavat kadun puolta silkasta kunnioituksesta”, niin kuin hän itse sanoo yhdelle kavereistaan. Tätä Ville sitten alkaa piirittämään omaperäisellä, mutta näyttävästi aika tehokkaalla tyylillään. Muttei Ville missään vaiheessa mitään parannusta tee, eihän tämä nyt mikään hollywoodnyyhkypläjäys ole!
Juoni on simppeli, mutta tehokas. Niin myös näyttelysuoritukset. Aki Kaurismäki pelaa suurimmaksi osaksi yhdellä ilmeellä ja laukoo repliikkinsä tönkösti kirjakielellä äänensävyä liikaa vaihtelematta. Se kuitenkin sopii omituiselle hahmolle täydellisesti. Muut näyttelijät ovat luonnollisempia, mutta silti tavallista hillitympiä.
Leffan suurimmat hienoudet löytyvät dialogista ja pitkistä, paikallaanseisovalla kameralla kuvatuista otoksista.
Lähes kaikkia Villen repliikkejä voisi sanoa legendaarisiksi ja oman suosikkikohdan sanominen on mahdotonta. Pieni launaus on kumminkin pakko laittaa:
Ville: Pitääkö minun hirttäytyä silmäripsiisi jotta viimeinkin näkisit minut? Mitä teemme illalla?
Myyjä: Mä meen ainakin kotiin.
V: Kenen kotiin?
M: Omaan.
V: Kenen omaan?
M: Mieheni ja mun.
V: Koska annat hänelle avioeron?
M: En koskaan.
V: Koskaan kuullut naisesta joka paloitteli miehensä? Hänkin rakasti miestään.
Sitten niistä otoksista. Ne ovat aseteltu hyvin ja niissäkin on nerokasta komiikkaa. Kyllä tätä epäpätevää kriitikkoa ainakin naurattaa, kun Aki Kaurismäki noin vaan pomppaa rannalle pysäköidyn auton kattoluukusta sisään ilmeenkään värähtämättä.
Ainoa huono puoli koko elokuvassa on pienet äänitysongelmat, puheesta ei aina tahdo saada selvää. Mutta onhan sitä aina olemassa tekstitykset varmuuden varalta ja kun Valehtelijan repliikit on kerran kuullut tai lukenut, niin ne kyllä muistaa myöhemmillä kerroilla melkein ulkoa, vaikkei niitä kuulisikaan.
Spesiaalimaininta vielä Valehtelijan yhteen kohtaukseen elävänä ikuistetulle Juice Leskinen & Slamin kappaleelle ”Mies joka rakasti itseään”. Biisi vedetään kokonaan ja se voi ehkä tuntua tylsältä jos ei tuontyyppisestä musiikkista välitä, mutta minulle se iski ja kovaa, vaikka en Juicea kummemmin ole kuunnellutkaan.
No niin, Valehtelija on siis tyylikästäkin tyylikkäämpi, hauska ja hiukkasen liikuttavakin (mikä paljastus!) viisikymmentäminuuttinen masterpiece, jonka katsoo mielellään kerran kuussa.
