Kun lintupöpönkin palstatilassa voittanut ilmaston lämpeneminen on kerran 2000-luvun alun muotisana katastrofeista puhuttaessa, niin tuskinpa on vaikeaa keksiä modernin katastrofielokuvan aihetta. Efektihirmu Roland Emmerich päättikin siirtää ilmastonmuutoksen valkokankaalle.
Aiheena on ilmaston lämpenemisen vähemmän puhuttu puoli. Sulavat jäätiköt sekoittavat makean veden ja meriveden välisen tasapainon sekä planeettamme merivirrat (Golf-virran mukaan lukien), ja voilà: tuloksena ei olekaan sesonki aloha-asuille vaan viikoissa ihmiskunnan riesaksi rynnistävä jääkausi. Selitys kuulostaa niin tieteellistä, että sen voisi jopa uskoa. Arviolta kaikki ihmiset Kravun kääntöpiirin pohjoispuolella joutuvat pakolaisiksi: Delhissä sataa lunta, Tokiossa tennispallon kokoisia rakeita ja Los Angeles joutuu tornadojen vaivaamaksi.
Dennis Quaidin esittämä Jack Hall on huippuluokan tutkija, mutta ylläri ylläri: surkea isä. Jackin poika Sam lähtee New Yorkiin koulujen väliseen tietokilpailuun, mutta jää sinne jumiin ensin puolet Vapaudenpatsaasta peittävän hyökyaallon sekä sitä seuraavan jäämyrskyn seurauksena. Jack lähtee luonnollisesti pelastusretkelle, jolta ei kliseitä puutu.
Juonen perusasetelma onkin kliseinen kuin mikä, samoin valtaosa juonenkäänteistä. Ne kaikki tuodaan kuitenkin esille tuoreella ja todella katsojaa kouraisevalla tavalla. Pääosiin ei ole kiinnitetty aivan megaluokan hypertähtiä tyyliin George Clooney tai Nicolas Cage, mikä on pelkästään hyvä asia. Näin leffa tuntuu paljon ihmisläheisemmältä. Kyynelkanavat pyrkivät täyttymään jopa naurettavan usein. Näyttelijöistä pisteet Dennis Quaidille, Bilbo Reppulina paremmin tunnetulle Ian Holmille sekä Jackin vaimoa esittävälle Sela Wardille, joka tekee nappisuorituksen.
Kyseessä on luonnollisesti elokuva, joka pyrkii ravistelemaan katsojaa oikein kunnolla. Syyttävä sormi osoittaa erityisesti USA:ta, joka ei Yrjö Puskan johdolla ole ratifioinut Kioton sopimusta vedoten taloudellisen asemansa heikkenemiseen. Erityisesti elokuvan alun ilmastokonferenssissa valtio haukutaan suoraan pystyyn. Leffasta löytääkin helposti pieniä maailman mahtavimmalle supervallalle ilkkuvia sekä (itse)ironisia yksityiskohtia: Jenkkilän tähtilippu jäätyy liehuessaan, asukkaat pakenevat keinolla millä hyvänsä (= laittomasti) eteläiseen naapuriin Meksikoon, äkkitalvehtuneeseen New Yorkiin ajelehtii venäläinen tankkeri, ja Hollywood-kyltti tuhoutuu tornadon käsittelyssä täysin.
Ja ennen kaikkea kiitos Industrial Light & Magicille erikoistehosteista, joita tarjoillaan koko rahan edestä. On huumaavaa katsoa mm. kamera-ajoa Etelämantereen jäätikköjen välissä sekä jäätikön halkeamista kahtia, New Yorkin hautautumista vesimassojen alle tai tarkkailla myrskyä ulkoavaruudesta astronauttien kanssa yhteisestä näkövinkkelistä.
The Day After Tomorrow on viruksia, meteoriitteja tai tulivuoria käsitteleviin lajitovereihinsa verrattuna mestariteos: se on hyvää viihdettä, mutta samanaikaisesti panee katsojan ajattelemaan. Kliseeryöppy on kuitenkin valtaisa, ja leffa tuntuu tuoreelta lähinnä efektien kokoluokan ja oikeasti kantaaottavan aiheen kautta. Tämä elokuva muodostaa kuitenkin Al Goren Epämiellyttävän totuuden kanssa sellaisen parivaljakon, jonka jokaisen pitäisi nähdä. Viihteellisyydestään huolimatta The Day After Tomorrow nimittäin onnistuu varoittelussaan Al Goren kuivakkaa PowerPoint-esitystä paremmin.
nimimerkki: Allekirjoittanut
