On hyvä, että joku yrittää tuoda jotain uutta kaavoihinsa kangistuneeseen romanttisen komedian genreen. Harmillisempaa on se, ettei salamurhaajien ymppääminen jäätelönmakuiseen hömelyyteen ole se päivityksistä toimivin.
Jo avauskohtauksessa elokuva selvittää alleviivauskynän kanssa, että blondi sankarittaremme Jen (Heigl) on erosta toipuva spontaaniuden vihollinen numero yksi. Yhtä selväksi tulee se, että jatkossa huumoria pakkorutistetaan Jenin äidin (O’Hara) 24/7-viinatissuttelusta ja viiksiniekkaisän (Selleck) periaatteellisuudesta. Jotakuinkin seuraavassa kohtauksessa Jen kuitenkin jo törmää paidatta pullistelevaan palkkamurhaaja Spenceriin (Kutcher) ja vettyneen kierrätyspahvin vahvuinen rakkaustarina starttaa. Mudassa madellen, mutta starttaapa kuitenkin.
Killers leikittelee idealla vastakohtien (jännitystä etsivä nörttinainen ja tavallisuutta kaipaava palkkamurhaaja) vetovoimaisuudesta. Ja tietenkin myös harhaluuloisuudella: onnen löytänyt miekkonen harhailee ase kädessä ja pelkää joka nurkan kohdalla menneisyyttään, kun taas liikaan parisuhdeanalyysiin tyttöjen kanssa tempautuva parempi puolisko tulkkaa jokaisen eleen merkkinä suhteen rappeutumasta.
Ashton Kutcher käyskentelee elokuvassa etäisesti ja kuin Tom Cruisen MI-elkeitä matkien (mutta todennäköisesti sentään ilman korkkareita). Greyn anatomian stara Heiglin tehtävä on koulia ensikohtausten kömmähdysherkästä blondista kivikova sopeutuja ja action-kelpo taistelijatar. Sivuosista eli Selleckin kuulujen tavaramerkkiviiksien varjoista voi havaita mm. muusikko Usherin, MADtv:n Alex Borsteinin sekä Rillit huurussa -sarjasta tutun Kevin Sussmanin. Kukaan heistä tuskin muistelee ylpeydellä CV:nsä Killers-pökäletahraa.
Käsikirjoittajat ovat vetäneet mutkia suoriksi ja kuvitelleet, että yhdistämällä tolkuttomimmat takaa-ajokohtaukset ja hutiosumia viljelevät nimettömät pahikset Nizzan rannoille siroteltuun siirappiin sekä parisuhdekeskusteluihin, syntyisi tuote, joka maittaa niin leffakansan mies- kuin naisstereotyypeille. Pikemminkin (tämä huonosti nimetty) loppusumma vieroittaa kumpaakin ”kohdeyleisöä” etäämmälle itsestään. Ja silti leffan isoimman ongelman muodostavat huumoriviritelmien keskinkertaisuus, dialogiin ympätyt automainokset ja auttamattoman suuri hahmokemiavaje.
