Quentin Tarantinon Kill Bill –saagan ensimmäinen osa on käsittämättömän värikäs ja viihdyttävä elokuva, jossa niin sanottu roska-aines kohtaa taiteellisuuden haamurajat. Allekirjoittanut ei löydä Kill Billistä ja sen uskollisesta tyylistään mitään huonoa sanottavaa. Herra Quentin on nero!
Elokuvan perusidea on yksinkertainen: Kyseessä on kostoretki. Uma Thurmanin upeasti näyttelemä Morsian ottaa hatkat palkkamurhaajaryhmästä, ja ryhmän johtohahmo Bill kostaa suojatteineen Morsiamen rajun valinnan. Morsian ei kuitenkaan kuole, vaan palaa henkiin oltuaan vuosikaudet koomassa. Sitten alkaakin yksi kerrallaan tapahtuva Morsiamen toteuttama kostoretki, jonka viimeiseksi uhriksi on jätetty itse Bill.
Kill Bill eroaa merkittävällä tavalla Tarantinon aiemmista ohjaustöistä. Tavallaan tuttu kädenjälki näkyy, mutta muutoin leffa on täysin omalaatuinen. Mukaan tungettu anime-osuus on säväyttävää katseltavaa ja palvelee tarinan luonnetta täydellisellä tavalla. Liioiteltu väkivalta ja veren määrä kuuluu selkeästi asiaan ja monin paikoin Tarantino tekee kunniaa vanhoille samurai-leffoille ja japanilaiselle kulttuurille. Lisäksi Tarantinon tuntien musiikki on parasta A-luokkaa. Tunnelma luodaan ja sitä pidetään yllä musiikin avulla.
Elokuvan realistisuudesta voi keskustella ja olla montaa eri mieltä, mutta ennen kaikkea Kill Bill on tarkoitettu ykkösluokan viihteeksi, joka värikkyydellään jättää avomieliselle katsojalle hyvän fiiliksen. Vaikka ihmisiä mätetään kuoleman porteille kymmenkunta samurai-miekan avulla, ei väkivalta ole samanlaisessa asemassa kuin aiemmissa Tarantinon elokuvissa: Kuulostaa ilkeältä, mutta Kill Billissä tappaminen näyttää jopa hauskalta. Morsiamen taistelu ”Crazy 88” –nimistä joukkiota vastaan on loistava, ja viimeinen koitos talvipuutarhassa yltää jo elokuvallisen taiteen pariin.
Tarantinon tuntien elokuvan aikatasot on sekoitettu, mutta se ei haittaa tässäkään teoksessa alkuunsakaan. Lopussa tapahtuva hieno montaasi jättää katsojan vesi kielellä odottamaan toista osaa, jonka suosittelen katsottavaksi heti perään, mikäli vain mahdollista. Kummassakin Kill Bill –elokuvassa on vahvuutensa, heikkouksia ei oikeastaan yhtään. Ensimmäisen osan keskittyessä väkivaltaan ja näyttävyyteen, pureudutaan toisessa osassa enemmän tarantinomaiseen dialogiin ja filosofointiin.
