Saksalainen ”maalaisidylli” hetki ennen Eurooppaa ja eurooppalaista ihmistä pysyvästi muovannutta suursotaa on Michael Haneken uusin näyttämö. Näissä kehyksissä ohjaaja tutkiskelee useista elokuvistaan tuttua teemaa; näennäisen käsittämätöntä väkivaltaa ja sen syitä. Nyt tapahtumapaikkana voisi olla yhtä hyvin 1960-luvun Kiina tai 1990-luvun Afganistan, 2000-luvun USA tai 2500-luvun Islanti; jokaisesta aikakaudesta löytyvät ne perustavanlaatuiset ideologis-uskonnolliset jännitteet, jotka joskus voimakkaammin, joskus lähes näkymättömissä, muokkaavat yhteisöä ja yksilöä Haneken kuvaamalla tavalla.
Saksassa jännitteen luovat: 1) 1800-luvun vahva porvarillinen ja protestanttinen tausta, näiden muovaama yhteiskuntajärjestys ja yksilön moraali; 2) laukkaava teollinen kehitys ja aikaisempien arvojen kasvava kyseenalaistaminen sekä yläluokan intellektuellien että ”tavallisen kansan” taholta. Muutosprosessin huippukohdassa (kuten Saksassa 1913) ääri-ilmiöt voimistuvat. Lasten käsiin sidotaan vanhan, jäykän moraalin puitteissa valkoisia nauhoja muistuttamaan epätoivoisesti viattomuudesta, jota ei koskaan ole ollutkaan; säikytetty vanha sukupolvi haluaa säilyttää jälkikasvunsa ”ominaan”, omien arvojensa tulkkeina. Pelko muutosta kohtaan on kova; ja kuitenkin muutos on välttämätön, suurvaltapolitiikka on juuri johtamaisillaan käsittämättömään katastrofiin, keisarikunta tulee romahtamaan. Nämä lapset ovat sukupolvi, joka yleistetysti on elänyt lapsuutensa pelokkaassa konservatiiivisuudessa, nuoruutensa kauhistuttavan tuhoisassa sodassa ja sitä seuranneessa köyhdyttävässä talouslamassa ollen lopulta aikuisuudessaan valmis muovaamaan Saksasta vääristyneiden arvojensa aggressiivisen linnakkeen. Valkoiset nauhat vaihtuvat punanauhoihin, hakaristi-nauhoihin, Daavidintähti-nauhoihin. Aina ja kaikkialla ihmiset sitoavat itsensä ja toisensa vaihteleviin aatteisiin; näiden aatteiden potentiaalinen vääristyneisyys sekä vaikutus ihmisyksilöön, moraaliin ja tekoihinsa, on Haneken järisyttävän mestariteoksen perusta.
Valkoinen nauha -elokuvassa ei ole lainkaan oleellista, kuka on syyllinen, vaan miksi kävi kuten kävi. Minkälaiset lähtökohdat ympäröivä maailma antaa asukkailleen, mistä ihmiset imevät vaikutteensa, kuinka he soveltavat niitä.
Näkemys on aina subjektiivinen; tämän osoittaa jo alun epäilevä kertoja. Mutta elokuvan näkemyksestä katsoja ajattelevana subjektina voi muodostaa oman käsityksensä. Haneke antaa kaikki edellytykset älylliselle prosessille, hän ei osoittele tai manipuloi esim. musiikkia käyttäen. Katsoja ohjataan ajattelemaan itse; miksi näin? Valmiita vastauksia monimutkaisesta kokonaisuudesta Haneken tasoinen ohjaaja ei sorru tarjoilemaan. Valkoinen nauha on vähitellen aukeava realistinen mysteeri.
Luomalla synkeän agraarihelvetin keskelle opettajan henkilökohtaisen rakkaustarinan ohjaaja kuitenkin muistuttaa jostain, mistä aidosti muodostuu jokaisen tavoittelema onnellisuus, jota hetken heikkoudessa myös turvallisuudeksi kutsutaan. Haneken mustassa mosaiikissa on valoisammat kohtansa ja pimeyden keskellä pieninkin pilkahdus riittää luomaan vapauttavan toivon.
