On loogista, että näyteltyään jo Täydellisen poliisin tytärtä (24) ja Täydellistä naapuria (Girl Next Door) Elisha Cuthbert päätyi Täydellisen mallityttösen osaan kärsimään (Captivity). Tällä kertaa Elishaa mi(i)ttaillaan siis teinikauhun ja tummanpuoleisen trillerin tiimoilta.
Ohjaajana paljon soraääniä (mm. laaja julistekohu) ja kohua herättäneessä Captivityssa toimii Kuoleman kentistä tuttu Roland Joffé ja käsikirjoittajana puolestaan puhelinleffoihin erikoistunut (Phone Booth, Cellular) vanhus L. Cohen. Cohenin käsikirjoitus näyttäisi olevan paljon velkaa mm. Saw-elokuville, Hostelille sekä mainiolle Dexter-sarjalle. Muutenkin meno tuntuu vain seuraavan nykytrendejä pinnallisena väkerryksenä. Jo mainitun, Cohenin mestariteoksen, Phone Boothin nerokkuus on kaukana, etenkin kun valtaisassa uudelleeneditoinnissa stoorista poistettiin kaikki trilleripiirteet ja korvattiin ne gore-pätkillä. Pakko-twistikään ei säväytä.
Elokuva alkaa nopeahkosti. Elisha on heti lyhyen intron jälkeen vankina luolassaan eli ollaan siinä lähtöasetelmassa, johon elokuvan perimmäinen idea perustuu. Vankeuteen, sieppaajan motiivien etsimiseen ja jo mainittuun Saw-buumin luomaan kidutuskikkailuun. Silti mainonta tuntuu tälläkin kertaa kulkevan askeleen, ellei kymmenenkin, edellä itse elokuvan sisältöä.
Captivityn äänimaisema on pelkistetty ja suriseva – jopa häiritsevyyteen asti. Kerronnalla ja äänimaailmalla on selkeästi yritetty luoda kipeä ympäristö kipeille teoille, mutta kaikki näyttää korkeintaan puoliväliin viedyltä. Elishan roolisuoritus on yhtä lailla liian tyyni, kerta kaikkiaan särmätön tämän tyyliseen elokuvaan. Razzie-ehdokkuus ei ollut mikään vääryys.
On elokuvassa hauskoja yksityiskohtiakin. Pakkomielteinen sieppaaja pyörittelee käsissään oikean Cuthbertin oikeita promokuvia, jotka leffan käsittelyssä ovat muuntuneet osaksi Jennifer Tree -tyttösen mallikansiota. Pari häikäilemättömän suoraviivaista linkkiä Dexter-sarjaan toimii myös, mutta yhtään Michael C. Hallia tai mitään Dexterin tarttuvuudesta tähän leffaan ei ole viitekikkailusta huolimatta löytynyt.
Olkoonkin, että äänimaiseman metalliset kolahdukset enemmän ärsyttävät kuin tehostavat tunnelmaa, Elishan kuiskinta valuu totaalisen hukkaan ja loppu on silkkaa korniutta, niin oma kiero viehätyksensä elokuvassa on hetkittäin. Nimenomaan hetkittäin. Ainoa aitoa huumaa kokeva lienee Elisha-parka, joka selvittyään Bauerin tyttärenä olemisen rankkuudesta huumataan vähän väliä. Mutta sellaista se on, kun leikitään Kissa ja hiiri –leikkiä suljetussa tilassa. Huonon tekosyyn varjolla vieläpä.
