Julien Templen dokumentti yhdestä aikamme suurista musiikki-vaikuttajista alkaa mustavalkoisilla kuvilla Joe Strummerista laulamassa studiossa noita sanoja. Laulaminen saattaa olla väärä sana, karjuminen vastaa hänen ilmaisuaan pikemmin. Lauluääntä ei juurikaan, mutta paatosta ja tunnetta kahdenkin edestä – ehkä tämä edustaa sitä kuuluisaa nuorta vihaista miestä? Kohta ohjaaja antaa muunkin Clashin päästä ääneen ja armoton musiikkivyörö räjähtää taustalle. Vaikka valkoista, omien kapinaa laulussa toivotaankin, ei Strummer, tai oikeastaan The Clash, edusta tässä mitään äärioikestolaista vihapuoluetta, päinvastoin. Kansainvälisyys, vaikutteet mustasta musiikista, reggaesta, latinalaisesta ja kaikesta maailman musiikista kuuluu kirjaimellisesti Clashin musiikissa. Bändin on jopa sanottu olleen vastuussa ensimmäisestä valkoisten tekemästä rap-biisistä. Kansainvälisyys ei olekaan mikään ihme, koska Joe Strummer oli diplomaatin poika ja asui lapsuudessaan mm: Eyptissä, Meksikossa ja Intiassa.
Päälle kahden tunnin dokumentissa Strummerin kuuluisimpaan projektiin, The Clashiin, keskitytään vain hädin tuskin tunnin ajan. Liian aikaisin pois menneen Strummerin aika ennen ja jälkeen Clashia hippinä, näyttelijänä, filosofina jne. kuvataan kunnolla arkistopätkineen ja aikalaishaastatteluineen, jotka on toteutettu miellyttävän erilaisesti leirinuotiolla soitellen Strummerin musiikkia. Pub-bändi 101:n musiikilliset kuviot, niin ikään Clashin huippuajat suurine yleisöineen ja Sandinistan kaltaisine loistavine levyineen käydään läpi yhtä kuin bändi Mescaleros ja Strummerin näyttelijänaika mm. Jim Jarmuschin elokuvassa Mystery Train.
Hyviä musiikkidokumentteja maailmasta löytyy vain muutamia ja loistavia kourallinen. Väittäisin tämän kuuluvan jälkimmäiseen, sen verran huolella on The Future Is Unwritten tehty. Haastateltavien joukosta löytyvät Clashin jäsenten lisäksi muut Strummerin kanssa musiikkia tehneet, ex-tyttöystävät, opiskelutoverit, lapsuudenystävät, perheenjäsenet sekä monia tunnettuja faneja, joiden joukossa antamassa kunnioitusta Joelle ovat mm. Martin Scorsese, Johnny Depp, John Cusack, Steve Buscemi, Jim Jarmusch sekä Red Hot Chili Peppers. Julkkikset tuntuvat olevan mukana vain ikään kuin painavina muistutuksina Strummerin vaikutuksesta maailmaan ja kulttuuriin, kun taas Strummerin tunteneilla on mielenkiintoista asiaa sanottavanaan.
Dokumentissa piirretään Joe Strummerista ristiriitainen, mutta oikeastaan juuri sen ansiosta elävä ja aito kuva. Mies oli tietynlainen nero, muista kulttuureista loppumattomasti kiinnostunut, seikkailija ja rauhanaktivisti, yksityisestikin mukava ja rehti. Mutta myös muitten nerojen tapaan Strummerissa oli joitain hieman narsistisia piirteitä; Clashin perustettuaan vanhat ystävät hylkäävä taipuu lopulta managerin tahdon alla ja myöskin omasta tahdostaan ja erottaa Clashin muut jäsenet. Dokumentti ansaitsee kehunsa, sillä se rakentaa eri haastateltavien kautta monipuolisen ja mielenkiintoisen kuvan miehestä, myytistä ja hänen elämästään.
Loistavasti tehty elokuva ja muotokuva yhdestä miehestä, joka oli aikamme suurimmista, ei vain punk-musiikissa, vaan kaikessa musiikissa, mitä maailmassa tehdään. Koko maailmassa ei Joe Strummer jättänyt ketään kylmäksi.
