Kun osaa hommansa kyllin hyvin, voi kässärin väsätä vaikka vedestä. Chinatown, leffa, jonka nimi jo kalskahtaa komealta, kertoo yllättäenkin enemmän veden ympärille kytkeytyneestä rikollisesta bisneksestä kuin tuosta kuulusta kaupunginosasta.
Aiheesta viis (tähteä), mutta joka tapauksessa Chinatown toimii ja on ”katsojalle läsnä” koko elokuvalle sykkivästä sydämestään. Roman Polanski oli menettänyt vaimonsa traagisesti vasta muutama vuosi takaperin, mutta suostui palaamaan vahvan käsikirjoituksen myötä Jenkkilään ohjaamaan Jack Nicholsonia, johon oli tutustunut jo aiemmin ja lupautunut yhteistyöhön.
Chinatownissa hienointa on jämerä tapa, jolla se kertoo tarinansa yhtään kumartelematta, itsetietoisesti. Vaikka Film noir oli kuollut (suokaa anteeksi sanainen liioittelu) vuosia aiemmin, Polanskin rikosdraama pohjaa ko. tyylin voimaan ja rakenteeseen. Sekä tietenkin yhden vahvimmista roolisuorituksistaan tekevään Jack Nicholsoniin aka leffan alussa höynäytettyyn yksityisetsivä J.J. Gittesiin. Arpinenäisenäkin Nicholson puhkuu karismaa ja tilanteen vaatimaa rauhallisuutta.
Leffa-alan näkymätön skriptitohtori Robert Downe nappasi pystit kotiin Chinatownilla ja, kuluneisuuttakin uhmaten, on todettava, että ansiosta. Seitkytlukulainen look ja fiilis on harvemmin nähty näin vahvana plussatekijänä kuin Downen ja Polanskin rautaisessa luomuksessa, ison kiitoksen ansaitsee myös Herra Leffasäveltäjä, Jerry Goldsmith, taustalla vaanivalla scorellaan. Vaikka leffassa todetaan, että Chinatownista sietää tietää paikkana ”As little as possible”, leffasta kannattaa ammentaa sitäkin enemmän. Täysosuma ei todellakaan ole kaukana – ehkä parin nokkelan käänteen ja muutaman pienoisen suvantovaiheen päässä.
