Nicole Kidman on siitä harvinainen nykypäivän leffastara, että mitään umpisurkeita rävellyksiä ei ole hänen uralleen ole ainakaan toistaiseksi osunut, vaan suurin osa hänen elokuvistaan ainakin ”ihan ok” -tasoa, ellei erittäin hyviä. Poikkeuksiakin kuitenkin löytyy, kuten Jez Butterworthin ohjaama ja Kidmanin yhdessä Ben Chaplinin kanssa tähdittämä Birthday Girl, joka takakannen mukaan on komedia/trilleri. No, onhan tässä ehkä jotain mustaa komediaa, ja trilleriäkin yhden pankkiryöstön verran, mutta pääpaino tuntuu kyllä olevan draamassa, vaikka Butterworthilla onkin elokuvan edetessä selkeästi vaikeuksia keskittyä olennaiseen.
Birthday Girlissä, joka oli muuten kolmas Kidmanin samana vuonna (2001) tähdittämä elokuva, Kidman esittää venäläistä postimyyntivaimoa Nadiaa, jonka pankissa rehkivä työnarkomaani John (Chaplin) pistää tulemaan lentorahdissa. Kaikki sujuu hyvin – paitsi että Nadia ei puhu englantia vaikka toisin on sovittu, ja kun tyttösen riehakkaat serkkupojatkin tulevat pistäytymään tämän syntymäpäivänä, päädytään parin mutkan kautta tekemään pankkiryöstö, ja Nadiakin paljastuu aivan muuksi kuin miltä vaikutti.
Leffassa on paljon hyvää. Nicole Kidman on hyvä. Piste. Hän on todella hyvä, eläytyy hankalaan roolinsa ainakin kohtalaisesti, ja ilmeisesti puhuu venäjää elokuvassa itse – ja hyvinhän se sujuukin, ellei ääntä sitten ole dubbattu, mitä itse en kyllä huomannut. Myös serkkupoikia esittävät Vincent Cassel ja Mathieu Kassovitz molottavat arvoisan itänaapurimme kieltä kuin natiivit (samalla varauksella kuin Kidman), mutta muuten näyttelijäntaidoissa uupuu. Ben Chaplin tekeekin selvästi parhaan roolisuorituksensa: mies esittää arkista tyyppiä joka tekee vähemmän arkisia ratkaisuja, ja on kyllä hyvin luonteva. Vaikka ohjaaja Butterworth onkin ajoittain kyvytön välittämään tunnetiloja ruudulta katsojalle, Chaplinin loistava (luonne?)näyttely saa katsojan elämään hahmonsa mukana. Tämä toimii varsinkin elokuvan draamallisemmissa osissa, tehden niistä helposti lähestyttäviä.
Mutta vaikka hyviä puolia löytyykin, jyräävät Birthday Girlin huonot puolet ne armotta alleen. Juoni on armottoman pomppiva ja henkilöhahmojen kehitys ja suhteet epäuskottavia. Jokainen on vuorollaan jokaisen ystävä, vihollinen, vastentahtoinen liittolainen, kiistakumppani ja salarakas. Kun lisäksi venäläisroolien Cassel ja Kassovitz tekevät suorituksensa melko pökkelösti, on katsojan välillä vaikea päätellä, mihin suuntaan tunnetilat nyt kääntyivät (tai mihin niiden pitäisi kääntyä). Juonessa on käänteitä vaikka millä mitalla, mutta kummallisella tavalla ne ovat aina totaalisia täyskäännöksiä – ne eivät siis muuta tarinan suuntaa vaan heittävät sen takaisin viimeisintä käännettä edeltäneeseen tilanteeseen. Juoni tuntuukin osittain improvisoidulta, ja lopun lentokentällä ja läheisessä hotellissa tapahtuva nysväys tuntuukin kovasti yritykseltä saada lyhykäiseen elokuvaan lisää pituutta.
Suurin ongelma on kuitenkin Jez Butterworthin ohjauksessa, kerronta on nimittäin todella heittelevää ja epätasaista. Välillä elokuva tuntuu olevan draamakomediaa, välillä läiskitään synkkien tapahtumien tueksi mustaa huumoria, välillä ollaan rikosleffan parissa ja kohta aikaa vietetäänkin trilleriä katsomalla, vaikka pohjimmiltaan Birthday Girl on draama kahden erikoisella tavalla tavanneen ihmisen epätavallisesta suhteesta. Siinä suhteessa Butterworthin mielenkiinto kuitenkin keskittyy jatkuvasti muualle, vaikka koko rikostrilleriys on elokuvan teemojen kannalta täysin turhaa. Komedia sen sijaan on pääosin (onneksi) jätetty muutamiin synkällä tavalla hauskoihin heittoihin, jotka toimivat elokuvassa yllättävän hyvin. Kummastuttaa vain, miksi DVD:hen on merkitty tyylilajiksi komedia, koska elokuvan pääpaino on muualla. Mutta kuten sanottu, pääpaino on Birthday Girlin todellisen sisällön kannalta aivan hakusessa. Paljon mieluummin olisin katsonut vakavahenkisen draaman, jossa olisi käsitelty Nadian ja Johnin suhdetta ajan ja ajatuksen kanssa. Kun lopputulos on tällainen, ei voi kuin sanoa että Butterworth oli tekemässä täysin väärää elokuvaa.
