Samuel Maozin ensimmäinen pitkä elokuva Libanon vie katsojan keskelle Libanonin sodan alkuvaiheita vuonna 1982. Elokuva kuvaa sotaa muutaman päivän ajalta taistelupanssarivaunun miehistön silmin. Elokuvan tekee erityiseksi juuri sen asettuminen yksinomaan vaunun miehistön näkökulmaan, ja ulkokuvia elokuvassa onkin lyhyesti aivan alussa ja lopussa. Elokuva on melko kunnianhimoinen sodan kauhujen ja sotilaiden henkisen pahoinvoinnin kuvaaja, joka samalla pyrkii sekä realismiin, että taiteellisiin ansioihin, onnistuen kummassakin hyvin.
Kuten olettaa saattaa kokonaan vaunun sisäpuolelle sijoittuvan elokuvan kuvaaminen on varmasti kohdannut jonkinasteisia vaikeuksia jatkuvien lähikuvien ja ahtaiden paikkojen kanssa, mikä toisaalta välittyy katsojalle erittäin klaustrofobisena kokemuksena, jossa Libanonin kesän kuumuus tuntuu hiipivän kankaan läpi. Elokuvan ulkokuvat on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kuvattu vaunun tähtäimen läpi, mikä tuo elokuvaan realismin tuntua, mutta samalla ujuttaa epärealistisia elementtejä elokuvaan. Itse ainakin kummastelin monessa kohtaa, kuinka panssarivaunun ampujalla (Yoav Donat) on aikaa kesken hyökkäyksen tarkkailla kärsivän aasin kuolinkamppailua ja zoomailla vaunun 120 millisellä kanuunalla ruumiita ja mainoksia. Ratkaisu on tietysti täysin taiteellinen ja poikkeava ilmaisu tuo ajoittain jopa taide-elokuvan tuntua elokuvaan. Itse tähtäimen läpi nähdyt näyt taas tuovat esille koko sodan kärsimyksen kavalkadin, jolta eivät säästy sotilaat, siviilit tai eläimetkään. Näkökulman ollessa vahvasti kuin syyttä taisteluissa mukana olevien vaunun miehistön jäsenten puolella, pääosaan nousee heidän kohtaamisensa sodan todellisuuden kanssa: aluksi he järkyttyvät, sitten koittavat mukautua, mutta lopulta ajautuvat paniikkiin.
Vaikka Libanonin sodan hyökkäävä osapuoli oli Israelin armeija, kuvataan elokuvassa mielenkiintoisesti tavallisen sotilaan syyttömyyttä sodan kauheuksiin. Vierauden tunnetta ja ulkopuolisuutta lisää sekin, että vaunun miehistöstä kukaan ei tunne toisiaan, eikä heitä yhdistä edes komentoketjun hierarkia, sillä harva välittää vaununjohtajan komennoista ja ulkopuolisetkin sekoittavat johtajan jatkuvasti muihin hahmoihin. Kuten muutaman vuoden takaisessa loistavassa animaatio-dokumentissa Waltz with Bashirissakin, Libanonin varsinaisiksi barbaareiksi nousevat kristityt falangistit, jotka elokuvassa lupaavat kiduttaa äärimmäisen julmasti kiinnijäänyttä Syyrialaista sotavankia ja muutenkin sotkevat sotajoukon kuviot holtittomalla käytöksellään. En käy kiistämään falangistien julmuuksia, mutta yhdistettynä sotajoukkoa johtavan majurin radion kautta saamiin monotonisiin, taipumattomiin käskyihin, alkaa sodan johto tuntumaan jo lähes kafkamaiselta koneistolta, jonka toimintaan – hyvään tai pahaan – yksilöllä ei ole sodassa osuutta eikä arpaa. Elokuva tuntuukin olevan yhtäaikaa eräänlainen henkilökohtainen sodan helvetin kuvaus ja toisaalta synninpäästö tavallisille sotilaille. Elokuva perustuu ohjaajansa Maozin omiin sotakokemuksiin, minkä takia tämän näkökulman valinta ei ole ihme.
Libanon on vahvasti omalaatuinen, mutta pätevä sodan kuvaus, jonka kuvat valloitetusta kaupungista kuolleine eläimineen, tapettuine ihmisineen ja oksentavine sotilaineen lähestyvät lähes naturalismia. Tätä seikkaa tukee sekin, että eräs nimettömäksi jäävä päähenkilö elokuvassa ovat ihmisten katseet, joiden puhdas kauhu, kyllästyneisyys ja järkyttyneisyys luottavat naturalismin peruskeinoon: kun esille asetetaan jotain tarpeeksi hirveää, alkaa katsoja vaistomaisesti vastustaa sitä. Elokuva on erinomainen esimerkki siitä, että sodan kuvaukseen ei aina tarvita mielettömiä erikoisefektejä ja klaustrofobisen tunnelmansa ansiosta se ansaitsee tulla muistetuksi viime vuosien parhaiden sotaelokuvien joukossa. (Elokuvallisen tilan puutteesta huolimatta on kuitenkin pakko ihmetellä Suomen armeijan käyneenä, kuinka paljon tilaa vaunun sisäpuolella onkaan: henkilöthän mahtuvat jopa makaamaan siellä, eikä vaunu mölyäkään juuri ollenkaan – korkeintaan vähän savuaa!)
