Cannes ei kuulemma täysin buuannut Baz Luhrmannin F. Scott Fitzgerald -tulkinnalle. Mutta ei Luhrmannin raina kovin positiivisia arvioita yleisesti ottaen ole kuitenkaan kahminut. Kirja-adaptaatiot ovat aina hankalia tapauksia, sillä alkuperäisteoksen ihailijat löytävät taatusti tukun virheitä ja vääriä ratkaisuja kirjan pohjalta luodusta elokuvasta. The Great Gatsby – Kultahattu on melkeinpä jo tyyppiesimerkki siitä, miten rankasti asia voidaan ottaa.
”Meitä tuikitaan silmiin efektillä toisensa perään ja päämme uitetaan 3D-pöntössä.”
– Nigel Andrews, Financial Times
”[Luhrmannin elokuvat] ovat pintaa, spektaakkelia ja yliampuvuutta. Ne ovat uskaliaan ja intohimoisen keinotekoisia mutta samalla toivottoman romanttisia – postmodernia poppisikermää suunnattuna sydämeen muttei aivoille.”
– Tom Charity, CNN
Kuten kaksi edellisten lainausten kirjoittajaa, kuvittelin itsekin löytäväni Luhrmannin uutukaisesta pontta vääntää hulvattomia haukkumalauseita yhtä soittoa. Miten olisikaan mieleni tehnyt tykittää kuin kapteeni Haddock, avata sanainen arkkuni apposilleen ja kertoa, kuinka jossain Australian perukoilla syntynyt koalan epäsikiö on tuhertanut rähmäisen digihyrränhärpäkkeen amerikkalaiskirjallisuuden suuresta klassikosta. Mutta elokuvan päätyttyä jouduin ikävikseni myöntämään, että olinkin tyytyväinen kokemaani. Kultahatun 3D luo Jay Gatsbyn ja hänen ystäviensä elinpiiriin visuaalista syvyyttä. Luhrmann-elokuvia aiemmin nähneet saattavat jopa yllättyä, miten hienovaraisesti mies on tyytynyt kolmannen ulottuvuuden jippoja ripottelemaan tarinan varrelle. Tuo hienovaraisuus on jopa sitä luokkaa, että leffan voisi katsoa kaksiulotteisena menettämättä paljoakaan. Toista on esimerkiksi Martin Scorsesen Hugon (2011) kohdalla, jossa tikittävä ja kuhiseva miljöö suorastaan herää henkiin vasta elokuvan 3D-versiossa.
Erityisesti Kultahatun kohdalla pitää muistaa, ettei Luhrmann ole amerikkalainen, vaan kotoisin maasta, jossa fanitetaan ABBAa ja tykätään paljon myös kaiken kitschin ja hurlumhein suurimmasta ilmentymästä, Euroviisuista – vaikkei Australia voi ko. kisaan edes ottaa osaa. Voiko tältä pohjalta siis odottaa, että Luhrmannin visio 1920-luvun amerikkalaisnuorison dekadenssista olisi kuin Scorsesen tyyliin vuosikertaviskimäinen ja värimaailmasta alkaen harkitun hillitty tai Spielbergin tyyliin perusperhearvoja esiin nostava, vankasti Yhdysvaltain kansallistunnusten väreihin luottava ja vanhojen seikkailuelokuvien toimivimpia kikkoja hyödyntävä? Ja jos lopputulos tosiaan ei vaikuta periamerikkalaiselta, pitäisikö tehdä linjaus, ettei minkään maan kulttuurin edustaja jatkossa saa versioida toisen maan kulttuurin piiriin kuuluvaa klassikkoa?
Jotkut arvostelijoista ovat myöntäneet, että Kultahattu ei olisi amerikkalaistekijöillekään helppo elokuvattava. Sen aiemmat tulkinnatkaan eivät ole olleet täysosumia. Kirjalle uskollisin sovitus lienee vain sellainen, jossa on kuvattu alkuperäispainos kyseisestä teoksesta sivu sivulta ja projisoitu tämä tekstiltään runsas tuotos valkokankaalle – mieluummin myös täysin ilman taustamusiikkia.
Jo Luhrmannin versio Shakespearen Romeosta ja Juliasta herätti voimakkaita tunteita, sillä ohjaaja julkesi heittäytyä myös silloin niin suureksi auteuriksi, että miksasi huoletta 1990-luvun nuorisokulttuuria englantilaiskirjallisuuden suuren nimen 1500-lukulaiseen näkemykseen vanhasta italialaiskertomuksesta. Ohjaajan paradoksaalisuus jatkuu Kultahatussa odotetulla tavalla. Gatsbyn maailmassa soivat sekä 1920-lukua henkivä charleston sekä Gershwin-ikivihreä Rhapsody in Blue, mutta myös tämän päivän musiikki. Ohjaajan pyrkimys tuoda mennyt maailma lähemmäs nykypäivän katsojaa on sekä ilmeinen että melko onnistunut. Gatsbyn tiluksilla bailataan ankarasti art decoa ja jugendtyyliä henkivissä lavasteissa mutta kyse voisi myös olla 2000-luvun lamaa edeltävistä teemabileistä. Kuten tosielämänkin juhlissa, sivustakatsojan rooli voi käydä tylsäksi. Kultahatun bilekohtausten tehoa voisi vielä parantaa tarjoilemalla katsomoon drinkkejä elokuvan aikana…
The Great Gatsby – Kultahattu ei ole elokuva, joka kaikin voimin yrittäisi imaista yleisön kitaansa, purskutella katsojaparkaa kielen ja kurkun välillä aikansa ja sitten sylkäistä lopputekstien aikana ulos. Kuten F. Scott Fitzgeraldin kirjassakin, Gatsbyn tarinaa kertoo häneen sattumalta tutustunut arvopaperikauppias Nick Carraway (Maguire). Carraway, jota on epäilty jonkinlaiseksi Fitzgeraldin alter egoksi, esitellään heti leffan alussa tavalla, joka tekee hänestä teennäisen tuntuisen. Jos kirjassa ihmiset Carrawaysta alkaen vaikuttivatkin tuntemuksineen jokapäiväisyydessään aidoilta, Luhrmannin versiossa Carraway on vahvasti tyylitelty boheemiuteen taipuvaiseksi haaveilijaksi. Luhrmannin Carraway soimaa itseään suurieleisesti alkoholistiksi kahden kännikerran jälkeen. Hän pitää itseään aikuisena Gatsbyyn verrattuna, vaikka on itsekin tunteidensa käsittelyssä hyvin keskenkasvuisella tasolla. Carraway on tarinankertojan asemassaan kuin toisinto Luhrmannin menestyksekkään musikaali Moulin Rouge!:n (2001) Christian-kirjailijasta. Samalla hän on muutakin, mitä ei ensimmäisellä katselukerralla välttämättä elokuvasta havaitse – osittain Tobey Maguiren puuduttavan puunukkemaisen eläytymisen takia.
Jay Gatsby, jota Luhrmannin Romeo ja Julia -tulkinnan miespääosaa nuoruuden innolla tulkinnut Leonado DiCaprio esittää, on tässä näkemyksessä osan aikaa kuin jonkinlainen Disney-satukirjan versio unelmien prinssistä. Hänessä on taikaa, kun hän tuntuu ilmestyvän paikalle kuin tyhjästä ja hän on läpeensä hyvä, vaikkakin kovia kokenut. Gatsbyn historia esitetään katsojalle muutamin kuvin, jotka voisivat olla Tähtien sodan Luke Skywalkerin nuoruudesta. Taianomaisuus, mystisyys ja se seikka, että Carraway kertoo Gatsbystä kuin hänen elämässään ei muuta sisältöä olisi ikinä ollutkaan tämän ja serkkunsa Daisyn (Mulligan) lisäksi, on mahdollista tulkita nyt myös niin, että Carraway oikeastaan on Gatsby. Ne ominaisuudet, jotka tämän elokuvan Carrawaylta puuttuvat, ovat Gatsbylla, ja päinvastoin. Jos elokuvan runsaan visuaalisuuden ja melskeen taakse tarpeeksi kurkottaa, voi lisäksi huomata, että kumpikin miehistä ihailee syvästi samaa naista.
Nainen, eli Daisy, on tässä tulkinnassa isällistä suojeluvaistoa herättävä mutta ailahtelevaisuudessaan lopulta liian hankala hallittava unelmoimaan taipuville miehille. Carraway toki sanoo Daisya serkukseen, mutta heti heidän ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessaan on mukana vahva seksuaalinen jännite. On aistillisesti ojentuva käsi, raikas kesäinen tuulenpyörre ja sensuelli nauru, jotka nostavat Carrawayn kasvoille hänen lammasmaisimman hymynsä. Kun Carraway tuo Gatsbyn fyysisesti tarinaansa mukaan, kaikki Daisyyn kohdistuva rakkaus kanavoituu yhtäkkiä tämän sulavakäytöksisen ja upporikkaan herran kautta. Mutta ikävä kyllä Gatsbylläkään ei ole varsinaisesti lupaa rakastaa Daisyä, sillä kaunotar on Carrawayn ja Gatsbyn yhteisen naapurin, machon Tom Buchananin (Edgerton) rouva. Tämä seikka on se väline, jolla tarina suuresta Gatsbystä etenee läpi onnellisten juhlien kohti onnettomia tapahtumia.
The Great Gatsby – Kultahattu on niitä ristiriitaisia elokuvia, joista voi pitää jossain määrin, jos ymmärtää ja hyväksyy ne ajatukset ja lähtökohdat, joita leffan tekijöillä on ollut. Luhrmann-elokuvien joukossa se jää johonkin keskinkertaisuuden lähimaille. Vaikka ohjaaja hillitseekin ilotulitushaluaan kohti elokuvan traagista loppua, eikä suurieleisyys monessa kohtaa kuitenkaan ole Luhrmannilta totaalinen vikatikki, elokuvan kertojan kohdalla hän on kuin karauttanut lampaalla keskelle eucalyptyspöpelikköä. Carraway yksinkertaisesti kaipaa sitä uskottavuutta, jota esimerkiksi David Fincherin Fight Clubin (1999) kertojassa on.
