Kun kuulin Cannibal Holocaustista ensimmäisen kerran ajatus siitä tyrmäsi minut. Aitoja eläintappoja, raiskauksia ja järkyttävää väkivaltaa. Ensireaktioni oli, että vaikka kiinnostukseni heräsi, yritin tarkoituksella pysytellä kaukana elokuvasta, mutta lopulta en voinut enää panna kiinnostukselleni kampoihin. Katsoin pätkän elokuvaa alusta noin kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. Enempää en pystynyt katsomaan. Nyt sain vihdoin koko elokuvan katsotuksi. Ei ehkä olisi pitänyt, mutta harvinaisen vaikuttava elokuva se kyllä oli.
Elokuvan juoni itsessään on melko yksinkertainen ja jakaantuu kahteen osaan. Päällimäinen juoni kertoo neljän nuoren amerikkalaisen dokumentintekijän aikeista lähteä kuvaamaan dokumenttia Amazonin alkuasukkaista heimoista. Kun nuorisoa ei kuulu takaisin, lähtee professori Harold Monroe (Kerman) muutaman apulaisensa kanssa etsimään heitä. Matkalla he näkevät monia kauheita asioita, mutta onnistuvat saavuttamaan jonkinlaista ystävyyttä paikallisten heimojen kanssa. Lopulta he löytävät aiemman kuvausryhmän ruumiit ja ottavat mukaansa myös näiden kuvaamaan filmimateriaalin. Tämän jälkeen vuorotellen katsotaan näitä filminpätkiä ja vuorotellen Monroe kumppaneineen kommentoi materiaalia.
Mitä pitemmälle elokuva etenee, sitä sairaammaksi todellisuus paljastuu. Mikään ei ole niin kauheaa kuin katsella, kuinka eläimiä kidutetaan valkokankaalla oikeasti. Ihmisten tapot ja raiskaukset eivät tietenkään ole oikeita, mutta niiden vakuuttavan näköisillä efekteillä, autenttisen näköisellä käsivarakuvauksella ja niiden oksettavalla väkivaltaisuudella todellisuuden ja tarun raja hämärtyy. On vastenmielistä ajatella, miten eläimiin kohdistetun aidon väkivallan katsominen oli allekirjoittaneelle helpompaa katsottavaa kuin ihmisten feikattu tappaminen. Näinkö mätä on moraalimme? Taitaahan se olla. Ja kun sanon että väkivalta on oksettavaa, niin myös tarkoitan sitä. Kun merikilpikonna tapetaan, minun oikeasti piti käydä oksentamassa, niin vastenmielisestä väkivallasta on kyse. Välillä on pakko kääntää katse, ettei tarvitsisi katsella sitä kauheutta mikä ruudulla pyörii.
Elokuva esittää myös hyvin kyseenalaistavan ja provosoivan kuvan väkivallasta ja länsimaisesta ”sivistyksestä”. Kannibaalit tekevät julmuuksia, mutta he tappavat ihmisiä syödäkseen – julmaa mutta totta. Entäpä länsimaalaiset? Heille tappaminen on nautinto (Australiassahan aboriginaalinmetsästys oli aikanaan suurta hupia eurooppalaisten keskuudessa…) Ihminen nauttii väkivallasta, hänen on saatava sitä lisää, joko nähtävä sitä tai toteutettava itse, jos vain olosuhteet sallivat. Ja niin ilman mitään järjellistä syytä pannaan toimeen käsittämättömiä verilöylyjä, tälläkin hetkellä. Aloittaessani elokuvan katsomisen odotin sen olevan jotain sivistymättömien alkuasukkaiden tapoja kauhistelevaa eksploitatiivista ihmissyöntimokkoa, mutta vaikutuksen teki myös sen kyseenalaistava sävy. Ainakin aluksi elokuvassa esiintyviä TV-yhtiön pamppuja ei kiinnosta vähääkään materiaalin kauheus, vaan vain se että ”siitä saadaan sensaatiomaisin dokumentti vuosiin!” Jopa kuvausryhmän jäseniä harmittaa raiskauksen kuvaamisessa enemmän filmin hukkaaminen kuin ihmisparan kärsimykset. Elokuvan vaikutus on erittäin voimakas ja kaukana tavanomaisten eksploitaatiohalpisten yläpuolella, tosin Cannibal Holocaust kylläkin on paljon enemmän kuin pelkkä eksploitaatioelokuva tai ”halpis”: paras laatusana sille lienee taideteos.
Elokuvan vaikuttavuuden ajattelemisen jälkeen tuntuu lähes häpäisyltä tarttua sellaisiin arkipäiväisyyksiin kuin tekninen toteutus. Pikkuruisen budjetin huomioon ottaen elokuva näyttää erittäin hyvältä. Väkivalta on niin aitoa kuin vain olla ja voi (osahan siitä onkin), ja samaa mieltä olivat tuomioistuimet jotka oikeudessa asti puivat, oliko elokuvassa oikeasti tapettu ihmisiä. Näyttelijät ovat erinomaisia ja luontevia rooleissaan, joihin on varmasti ollut vaikea asettua. Hahmot ovat hiukan ohuita, mutta toisaalta niiden geneerisyys takaa sen että kuka tahansa voi samaistua näihin hirviöihin. Olemmehan kaikki ihmisiä, ja meissä kaikissa asuu sama väkivallan nälkä. Musiikki on hyvää ja tunnusmusiikin seesteinen ristiriitaisuus elokuvan kauheiden tapahtumien kanssa korostaa Cannibal Holocaustin sanomaa. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä vaan osa alkuasukkaista on melko tökerösti toteutettuja. Tästä kompastuskivestä pääsee kuitenkin helposti ylitse.
Kaiken kaikkiaan Cannibal Holocaust on sielua raastava kuvaus hirvittävästä väkivallasta sekä siitä kaksinaismoralistisesta viattomuudentunteesta, johon me ”sivistyneet” ihmiset olemme itsemme tuudittaneet. Elokuva oli todella vaikuttava ja monella tapaa hieno katselukokemus, eräs kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Kaiken sen jälkeen toivon kuitenkin että olisin ollut viisaampi ja jättänyt katsomatta tämän; siinä määrin piinaavia kuvauksia raiskaukset ja väkivalta kuitenkin olivat. Herkkähermoisille en suosittele tätä missään nimessä ja muidenkin kannattaa tarttua tähän varauksin.
