On vuosi 1595 ja Ruotsin (Suomen) ja Venäjän välille piirretään rajaa. Sota on vääntänyt miesten mielet mutkalle, kasvot uurteille ja maisemakin on apokalyptinen kuin radioaktiivinen tienvarsi. Veljekset Eerik (Virtanen) ja Knut (Eronen) ovat kaksi suomalaista, joiden tehtävä on kulkea mm. venäläisupseeri Semenskin (Klimenko) kanssa läpi harvaan asutun seudun ja tarkistaa, mistä uusi raja on parasta vetää. Yksinkertaiselta kuulostava asia, mutta keskellä siellä jossakin voi uskon, taikauskon, mysteerien ja menneisyyden kurimus käydä tuhoisaksi.
Jos Lordi-elokuva Dark Floorsin väitettiin olevan psykologista kauhua, Sauna panee paremmaksi. Se ei esittele kivoja efektejä, vaan pitäytyy hitchcocklaisessa ilmaisussa, jossa näytetään vähän ja luotetaan katsojan mielikuvituksen hoitavan loput. Sauna ei väitä mitään, se vain on.
Ulkomailla asti on suitsutettu Saunan muistuttavan Andrei Tarkovskin elokuvia. Yhteisiä piirteitä ei ole vaikea löytää. Elokuvan sauna on kuin mystinen huone Tarkovskin Stalkerissa. Joukko miehiä pyrkii vähitellen sitä kohti, epätietoisina tulevasta. Saunassa nuorempi suomalaisveljeksistä, Knut, on Stalkerin kaltainen suunnannäyttäjä, vaikka hänen kompassinsa pyöriikin väkkärää. Stalkerin korkeuksiin Sauna ei kuitenkaan yllä. Esimerkiksi elokuvan kuvaus ei ole yhtä voimakkaasti näyttelijöiden performansseja tukevaa kuin Stalkerissa. Vaikkapa kohtauksessa, jossa Ville Virtasen esittämä Eerik kahlaa menneisyytensä aaveiden luo ja vaatii näitä ottamaan itsestään mittaa, kamera jää sen verran kauas Virtasesta, ettei kuohahdus saa tarvitsemaansa mittaa. Kun katsojan otaksuttavasti pitäisi ajatella kohtauksesta: ”Huhhuh, voi miestä”, hän ajatteleekin nyt: ”Jassoo, jätkä läiskyttelee vettä.” Pienet nyanssit välity katsojalle, jos kamera ei ole tarpeeksi iholla tai ohjaaja ei vaihtoehtoisesti kehota näyttelijää suurempiin eleisiin.
Sauna kärsii myös mystisyydestään. Liika selittelevyys ei koskaan ole hyväksi elokuvalle, mutta selittelemättömyyskään ei ole erityisen mukavaa. Saunassa hypitään arvaamattomasti edes takaisin muutaman päivän aikajanalla, tiristetään useista symboleista merkityksiä ja briiffataan historiaa tuntemattomille tapahtumien lähtökohdat muutamalla tekstirivillä, jotka viuhuvat ohitse sen verran nopeaan, ettei lukihäiriöisten kannata niitä edes alkaa tavata. Saunan katsojan pitää ymmärtää vähintään märkivän haavan ja lämmittämättömän saunan kaltaisia symboleja, jotta hän tajuaisi, mistä elokuvassa perimmiltään on kysymys.
Rakenteellisesti ja juonellisesti Sauna on silti hyvä elokuva. En henkilökohtaisesti koe pahaksi sitä, että elokuva vaatii katsojalta herkeämätöntä keskittymistä ja ajattelukykyä. Ja vaikka elokuvan kuvaus ei aina tuekaan sen näyttelijöitä, kuvat limittyvät täydellisesti yhteen kaikessa syksyisessä alakulossaan. Saunan näyttelijävalinnat ovat nekin hyviä; musiikkimies Viktor Klimenko tekee hiukan yllättäen varsin sympaattisen roolin ja Kari Ketonen yllättää vielä enemmän venäläissolttuna. Jälkimmäisellä ei montaa vuorosanaa ole, mutta hänen ilmeensä kertoo sitäkin enemmän. Täysi vastakohta Ketoselle on Knutia esittävä Tommi Eronen, jolla ei koko elokuvan aikana näytä olevan kuin yksi ja sama ilme. Pitemmän päälle alkaa rassata, kun Eronen sekä himoitsee, hämmentyy että tuomitsee toljottamalla huuli pyöreänä koko leffan alusta loppuun asti. Onneksi Ville Virtasen Eerik on piruineen hahmo, jonka rinnalla moinen on juuri ja juuri hyväksyttävää.
Onko Sauna onnistunut kauhuelokuva? Maasta, josta maailmalle on lähtenyt aikoinaan sellainen teos kuin Valkoinen peura, on syytä odottaa vähintään Saunan tasoista kauhuelokuvaa. Se ei ole nuoleskeleva, ei konventionaalinen, eikä hyökkäävä elokuva. Dark Floors oli ansiokkaasti sellainen. Sauna taas on omaperäinen pikku elokuva, joka ei ehkä sekään nostata hiuksia pystyyn, mutta puhuttelee.
