Grant Henslov on tuore ohjaaja, mutta hänen näyttelijänuransa on alkanut jo 80-luvun alkupuolella. Hän on vilahdellut yhdessä sun toisessa sarjassa ja elokuvassa, joten hänellä on varmasti enemmän kontakteja elokuvabisneksessä kuin mattimeikäläisellä. Tässä tapauksessa valttikorttina on ollut myös kiinnostava tarina. Lopputuloksena hänen ohjaamansa elokuvan julisteessa komeileekin joukko Hollywoodin tähtikaartia Jeff Bridgesistä George Clooney’n.
Bob Wiltonilla (McGregor) on päällisin puolin kaikkea, mitä hän tarvitsee. Hyvä työpaikka ja kaunis vaimo. Kuten kuka tahansa nuori ja viriili ihminen, Bob kuitenkin kaipaa lisäjännitystä elämäänsä. Vanha sanonta kuuluu, ole varovainen mitä toivot, voit saada sen. Bobille tämä tarkoittaa matkaa sotakirjeenvaihtajana Kuwaitiin. Perillä hän ei kuitenkaan pääse suoraan toiminnan keskelle Irakiin, vaan hotellin baariin, jossa joutuu sivusta kuuntelemaan kollegoiden brassailua viereisestä pöydästä käsin. Tylsistynyt Bob törmää mieheen nimeltä Skip (Clooney) ja kohta tylsyyden korvaavat jutut meedioista, Yhdysvaltain armeijan pehmeisiin arvoihin uskovasta osastosta, Jedi sotureista ja niistä vuohista.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Vietnamin sodan jälkeiselle 70- ja 80- luvulle sekä nykypäivään joka on 2003 vuoden tienoilla. Sodanvastaista sanomaa voi siis hakea, vaikkei syvällisiä vastauksia saisikaan. Ajatus rauhaan perustuvista metodeista sodankäynnissä on sinänsä kaunis.
Ewan McGregor on itselleen sopivassa roolissa sivustaseuraaja-päähenkilönä. Hän toimii kertojanäänenä ja seuraa tilanteita monttu auki hämmentyneenä, kuin Harry Potter konsanaan. Nyt ei kuitenkaan olla Tylypahkassa vaan ihan oikeassa maailmassa, ja kuten alkuteksteissäkin mainitaan tässä tarinassa on enemmän totta kuin uskoisikaan.
Jeff Bridgesin ura on ollut melkein yhtä pitkä kuin hänen elämänsä ja mukaan mahtuu suuria ja keskinkertaisia rooleja. Yksi ikimuistoisimmista rooleista on The Dude, Coenin veljesten elokuvassa Big Lebowski. Tämä rooli huolettomana pilviveikkona teki Bridgesistä kulttihahmon. Grant Henslov muistaa roolin ilmeisen hyvin myöskin, jotain hyvin dudemaista on nimittäin pitkätukkaisessa ja –partaisessa Bill Djangossa.
George Clooney on yksi 2000-luvun parhaista komedianäyttelijöistä, joka on kuitenkin saanut tunnustusta mm. Oscar-patsaan muodossa muunkin lajityypin elokuvista. Clooneyn lahjakkuus perustuu siihen, että vaikka hahmot olisivat outoja niin hän tekee niistä sydämellisiä sekä inhimillisiä. Se mikä tekee hänestä loistavan on se, että naama peruslukemilla hän näyttää aina uskottavalta ja vakavalta, vaikka seuraavassa kohtauksessa luimuilisikin pilviä taivaalta. Eikä hänen luontaista karismaansa voi kukaan kieltää.
Neljättä julisteessa komeilevaa herraa Kevin Spaceya ei ole viime aikoina liikaa näkynyt. Tällä kertaa hänen kontolleen on langennut pakollisen pahiksen roolin. Niljakas ketkuilu ja lipevät repliikit hoituvat kuin vettä vaan.
Henslov’lla on ollut käytössään hauska ja sopivan outo tarina sekä tasokkaat näyttelijät, joten minkään ei pitäisi olla vialla. Vuohia tuijottavista miehistä jäi kuitenkin ontto ja vähän pettynytkin olo. Vaikka puolitoistatuntinen on viihdyttävä ja kirvoittaa ajoittaista ääneen nauramista ja hymistelyä, niin elokuvateatterista poistuessa osa tarinasta on jo unohtunut. Joidenkin elokuvien kohdalla tämä ei edes haittaisi, jos itse elokuvan aikana viihtyi. Pettymys johtui ainakin siitä, että en pitänyt tätä tusinakomediana, koska elokuvassa on aineksia vaikka mihin.
Mistä Vuohia tuijottavat miehet oikeastaan kertoi ja mitä annettavaa sillä oli? Sen sijaan että siihen olisi tuotu lisää rakennetta ja ajatusta Henslov on ympännyt mukaan pikku kivoja näppäryyksiä, kuten McGregorin toteamassa ettei tiedä jedeistä mitään ja lukuisia kohtauksia jossa joku kaatuu, törmää tai tippuu ja sitten pitäisi naurattaa. Uskon, että ohjaajalla itsellään on ollut hauskaa näiden yksityiskohtien miettimisessä, mutta miksei kukaan ajatellut kokonaiskuvaa?
