Frank Millerin mahtava sarjakuva Sin City on kontrastien ja väkivallan julhlaa. Erittäin graafinen jälki vain korostaa kylmyyttä ja kovuutta suoraan siitä maailmasta joita sen tarinat edustavat. Mestarilliseen sarjakuvasarjaan perustuva Sin City on ohjaaja Rodriguezin täysosuma. Ratkaisun onnistuneisuuden takaa löytyy ratkaisu jolla pyritty esittämään tarian mahdollisimman samalla tavalla valkokankaalle siirrettynä. Siis mustana ja valkoisena, harmaan sävyt voidaan unohtaa. Sama pätee myös itse tarinassa.
Rodriguezin suoraviivainen kerronta on nyt onnistuneimassa muodossaan. Kun aiemmissa miehen teoksissa homma ei ole oikein meinannut pysyä kuosissa kokonaisuutta ajatellen ollaan nyt kotikentällä. Nyt pysyy mopo käsissä tyylillä. Elokuva on katsojilleen varmasti kaksijakoinen kokemus. Jos sarja on ennestään tuttu paperiversiona on vierailu Sin Cityssä helposti helpompaa. Samoin kuin kerronnan film noir -tyylinen yksinkertaistettu suoraviivaisuus. Eri pääosa hahmojen kertojamonologit ovat aina olleet juuri se punainen lanka kun raotetaan ovea Millerin päähenkilöiden maailmaan. Kun kerronnalliset seikat on alussa selvitetty voi matka saastaisen ja kaiken roskan tyyssijaan Sin Cityyn alkaa…
Elokuvassa käydään läpi kolme eri tarinaa Sin Cityn maailmasta. Jokaista tarinaa yhdistää jollain tavalla (niin ironista kuin se vain on) miehen rakkaus naiseen. Viimeistä työpäiväänsä viettävän Hankin (Willis) suhde pelastamaansa yökerhotanssijaan (Alba) , paatunut rikollinen Marv (Rourke – Aah pitkästä aikaa kunnon roolissa!) herää murhatttu nainen kainalossaan ja Yksityisetsivän (Owen) kimurantti suhde yökerhotarjoilijaan (Murphy) saa uusia ulottuvuuksia… Mukana on kaikki ainekset kieroilulle, suoraviivaiselle väkivallalle ja muille mauttomuuksille; kaikellle roskalle mitä Sin City vain saastaisuudessaan edustaa.
Elokuvan graafinen ja näyttävä väkivalta yllättää. Mustavakoisuutensa ansiosta veri ei aina ole punaista vaan mustaa tai valkoista -luonnollisesti. Kerrontatyylistä johtuen liikutaan kuitenkin jo överiksi menevän graafisuudenkin ansiosta välillä slapstckmaisessa mätössä. Rodriquez on käyttänyt sarjakuvaa suoraan ja konstailematta story boardina. Stripit on vain herätetty henkiin. Uskollisemmin ei sarjakuvaa voi filmatisoinnissa toteuttaa. Miller onkin näin kreditoitu toiseksi ohjaajaksi ja ihan ansiosta. Tämän tempun myötä Rodriquez rikkoi amerikkalaisen ohjaajayhdistyksen pyhää ”yhden ohjaajan” lakia ja sai yhdistyksestä monoa. Näin esim. Oscar-hommiin miehellä ei ole asiaa, jos edes aiheesta on kiinnostunutkaan. Jokatapauksessa kompromisseihin ei ole ryhdytty.
DVD:n perusversio sisältää DTS-ääniraidan ja lyhyehkön selkääntaputtelu-making offin. Omaan hyllyyn leffaa hamuavien kannattaa hieman odottaa tulevaa, taatusti mielenkiintoista, erikoisjulkaisua.
