Mulholland Drivestä pelotellaan monesti. ”Ei sitä kukaan tajua”. ”Lynch on taas ottanut liian ison siivun huumekakusta”. ”Skitsoilua”.
Siksipä henkilöltä, jolta mm. Twin Peaks on jäänyt jo kahdesti kesken (syyt toki muita kuin laadullisia) ja jolle Blue Velvet oli yksi hurjimpia pettymyksiä koskaan, vaati kovasti sisua lopulta lähteä Lynchin oudoimmaksikin tituleeratun leffan pariin.
Kannatti.
Sitä ei voi juuri sen tarkemmin sanoa. Lynch on pistänyt palaset tarkalleen oikeisiin kohtiin ja toisaalta kerronnassa levittänyt palaset hajalleen hämmentääkseen katsojaa – eikä lainkaan pahalla tavalla tai niin, että homma liukuisi linjalle ”Ei voi tajuta”. Tajuttoman hyvä leffan lynchimäinen unenomainen ja vääristyneiden visioiden täyttämä loppu ainakin on.
Mulholland Drive henkilöityy elämänsä roolin vetävän Naomi Wattsin ympärille. Watts on jatkuvasti läsnä, hereillä, mukana tunteessa, minne leffan alati muuttuva lataus häntä sitten viekään. Alussa Naomi on liiankin pirteältä vaikuttava näyttelijänalku, uudessa ympäristössä, siitä tie vie mm. tunnetasolla räjähtävään koe-esiintymiseen, jopa paljaan pinnan maailmaan ja ihmissuhteiden verkostoihin. Laura Harring, tutun tumma vs. vaalea naispääosapari –yhdistelmän toinen puolisko lähinnä komppaa, mutta on silti vakuuttavassa vireessä muistinsa menettäneenä viehkeänä naisena. Justin Theroux laseineen on se kolmas linkki väkevässä tarinassa ja miehen sekä ohjaajan näkökulman mukaan tuova palanen.
Huolimatta siitä kuinka vahvasti Lynch on saanut leffansa näyttelijöiden varaan, on päävoimavarana juuri se ”usvaiseksi” ja ”skitsoksi” väitetty tarina Hollywoodin kuulusta kadusta, sen takana aukeavista mahdollisuuksista. Katuun tiivistyy paljon. Särjettyjä sydämiä, tallottuja unelmia, tähdenlentojen kauneimpia hetkiä. Oikeastaan kaiken sen Hollywoodin glamouriin liitettävän sälän Lynch esittää omalla kieroutuneella tavallaan. Taakkoineen, veroineen. Jopa lopulta niin, että sanoista ”usvainen” tai ”skitso” tulee ylistyssanoja.
Mulholland Drive on loistoesimerkki elokuvasta, joka tulee onnistuneiden käänteidensä isommaksi palaseksi kuin sen osasten yhteensä pitäisi edes olla. Angelo Badalamentin musiikki enemmänkin leijuu yllä harsona kuin soi. Tarina rikottuine aikajatkumoineen enemmänkin kohoaa korkeuksiin pala palalta kuin vain soljuu eteenpäin. Ja näyttelijät ovat enemmän kuin vain hahmoja tarinassa, stoorin kulku muuttaa ne lihaksi, eläväksi osaksi Mulholland Driven ympärille verhoutuvaa ja elokuvan kehdoksi kutsuttua satutarinapaikkaa. Lopulta Lynch ikuistaa vaikeuksien kautta valmistuneessa leffassaan omat jalanjälkensä elokuvan historiaa vahvasti kokeneeseen katuun. Syvälle. Kannattaa katsoa.
Kannattaa.
