Jos joku olisi minulle kertonut, että Mel Gibsonin uudessa sotaelokuvassa hyökätään vihollisen päälle vainajan torso suojana ja pasifisti potkii H I D A S T E T U S T I kranaatteja lennosta takaisin, niin ensimmäisenä mielessäni ei käynyt yhdeksän minuutin aplodit Venetsian elokuvafestivaaleilla. Minkälaisilla ansioilla moinen vastaanotto on sitten ansaittu? Piupaut on annettu ainakin vaihtoehtoisille näkökulmille, kuten puolueettomalle kuvaukselle tai suoranaiselle vihollisen näkökulmaan asettumiselle. (Hello, Kirjeitä Iwo Jimalta.) Lisäksi sankari rakastuu sairaanhoitajaan, joka on nipin napin kaunista kuvaa moniulotteisempi, mutta antaapahan tälle jotain menetettävää. Ja isähän on juoppo! Näin siksi, koska elämme kuitenkin vanhoja aikoja. Ja koska olemme armeija-genressä, joukkueessa kaikki haastavat riitaa ja kersantti huutelee ruokottomuuksia. Huippuna Rupert Gregson-Williams antaa herooisen scoren tulla tuutista antaumuksella, kun valjusti peitetty vertaus messiaasta lähestyy valoa.
Pakkohan tässä on myöntää, että Hacksaw Ridge – aseeton sotilas on ehkä paras ysärileffa, mitä 2010-luvulla on tehty! Jopa sanoma kaikuu samalla lailla kuin Oscar-rohmu Schindlerin listassa. ”Voin vielä pelastaa yhden!”
Olisi silti elokuvan todellisten hyveiden ankaraa vähättelyä puhua tästä ainoastaan ironisen tykkäämisen sävyyn. Jo vain pinnallisilla tasoilla se erottuu genressään; muun muassa miljöön ja maantieteellisen henkilöllistymänsä kautta. Vietnamin viidakot, Normandian ranta ja hiekanväreissä uitetun Lähi-idän kaupunkisodat alkavat jo olla nähtyjä, mutta Hacksaw Ridge sijoittuu nimensä mukaisesti yhdelle alueelle; harjanteelle, jonka alapuoli on sankareiden turva ja ylhäällä odottaa helvetti maan päällä. Mieleen lähestulkoon palaa se tyly seinämä, jossa amerikkalaiset joutuvat väsyttämään itseään ennen sukeltamistaan varmaan kuolemaan.
Kliseisiä hahmoja kärsinyt katsojakin palkitaan, sillä kliseiset hahmot ovat kliseisiä ihan siitä syystä, että esittämällä klisee se voidaan myös rikkoa. Arkkityyppiset kiusaajat saavat toinen toisensa perään synninpäästöt kääntyessään Andrew Garfieldin esittämän Jeesuksen reinkarnaation puolelle, mutta eritoten Vince Vaughnin esittämä jatke aikoinaan Louis Gossett nuoremman popularisoimalle perinteelle kivenkovasta kersantista osoittautuu loppua kohden suosikkihahmoksi. Kersantti Howellille keskeinen käänne tapahtuu kohtauksessa, jossa tämä on nipin napin edes keskipisteessä, mutta heittäessään ruudun laidasta hetulaa joukkueensa kanssa voi huomata, kuinka sadistinen kapiainen tunnistaa eron ammatti- ja sosiaaliminänsä välillä. Jos Vaughn ei muuta tehnyt Ben Stillerin komedioiden vakikasvona, niin ainakin loi kontrastin jollekin myöhemmin.
Mikäli Francois Truffautia on uskominen, niin sodanvastainen elokuva on mahdottomuus, koska filmi romantisoi jo välikädellisessä perusluonteessaan sodan tapaista tragediaa. Hacksaw Ridge tuskin kääntäisi Truffaut’n päätä. Sotaan pätee sama kuin raakaan väkivaltaan: se on katsojalle niin arkikokemuksesta irrallinen tosiasia, että sen todenmukaisuutta arvioidaan yleensä sen perusteella, miten ilmiön on aiemmin nähnyt elokuvissa. Se huomioon ottaen voin vaivoin väittää, että Gibson kuvaisi sotaa erityisen dokumentaarisesti, kylmän havainnoivasti tai vaikka psykologisella tavalla herkästi. Visvaiseksi tätä sodankäyntiä voi kyllä kutsua. Tässä sodassa ei ole herkässä pelkästään henki; herkässä on koko kosmeettinen olemus, kun luodit ja kranaatit ruotivat rintamamiehiä niin, ettei lautaselta tarvitse edes läskejä erotella. Lähestymistavassa ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään uutta Pelastakaa sotamies Ryanin, Rambon tai vaikka Tule ja katso -teoksen inhorealismia nähneille, mutta sen onnistuu joka tapauksessa tavoittaa sotakenttien keljuus kouriintuntuvalla tavalla. Osumatkin litisevät ääniraidalta niin antaumuksella että enää ei puutu kuin sarjakuvamaiset äänitehostevisualisoinnit kankaalta. Kaoottisuus on keskiössä Gibsonin taistelukentällä, mutta seasta löytyy myös yksitoikkoisuutta ehkäisevää ”juonellisuutta,” omia pienoistarinoita ja puhdasverisiä legendoja esimerkiksi vihollisen pistintä ruumiin alle piiloutuvasta Dossista. Tai jo aiemmin mainitusta irronneen yläruumiin käyttämisestä suojakilpenä.
On silti syvempikin syy, miksi jälleen yksi elokuva toisesta maailmansodasta säilyttää relevanssinsa 2010-luvulla. Se on periamerikkalainen elokuva, mutta valitettavasta syystä. Yhdysvaltojen alituiset joukkoampumatapaukset eivät vaadi ainoastaan kuolonuhreja, vaan hiertävät vuosi toisensa perään itsesuojeluoikeuteen uskovien konservatiivien ja kovempia aselakeja vaativien liberaalien välejä. Aseeton sotilas paljastanee kantansa tähän väittelyyn jo nimessään. Elokuvan käsikirjoitus ei ole mitään tasaisesti koskematonta briljanssia, mutta se tekee sen viisaan liikkeen, että käyttää koko ensimmäisen puolikkaansa pohjustamalla Dossin vakaumukselliset motiivit. Jopa aiemmin mollaamallani romanssillakin on paikkansa: ei niinkään rakkauden kuvauksena kuin mittapuuksi Dossin periaatteille, joita koetellaan sinä päivänä, kun olisi mahdollista mennä omiin häihin, jos mies vain suostuisi ottamaan aseen kauniiseen käteen. Jokainen tiedostava käsikirjoittaja ymmärtää, kuinka tärkeä on laittaa sankari kärsimään, mutta Hacksaw Ridgen tapauksessa kärsimys palvelee suurempaa tarkoitusta kuin vain saada katsoja puolelleen.
Kun ytimessä on pelastamisen ja aseista kieltäytymisen konsepti, on alati enemmän itsestäänselvyydeksi muuttuva räiske kaikessa intensiivisyydessäänkin se, joka tukee ensimmäistä, itse sotaa pohjustavaa puoliskoa. Räiske ei ole itseisarvo, vaan perusteellisemman merkityksen antaja. Kun Doss viimein tarttuu vastoin kaikkia periaatteitaan tuliaseeseen, ei kyseessä olekaan repsahdus, vaan paremminkin niskalenkki, jonka pasifisti ottaa vihollisestaan ja osoittaa suhteensa omiin ideaaleihinsa.
