Brandon ainoa ohjaustyö, One Eyed Jacks, on väkevä kuvaus entisten toverusten välisestä katkeruudesta ja vihasta, joka ylittää kaikki muut tunteet, jopa rakkauden. Tarina pohjautuu Charles Neiderin romaaniin The Authentic Death of Hendry Jones, jonka pohjalta käsikirjoitusta oli väsäämässä alussa myös itse Sam Peckinpah. Hän sai lähteä melko nopeasti ja kun Kubrick kieltäytyi ohjaajan puikoista, niin estradi oli varattu Marlon Brandolle. Elokuvan päähenkilö, Rio (Brando) on vankilasta vapautunut vihan ja katkeruuden ruumiillistuma, joka vuosia aikaisemmin tuli uskotun toverinsa (Karl Malden) pettämäksi ja janoaa nyt pohjatonta kostonhimoa häntä kohtaan. Mutta ensin hänet täytyy löytää…
Ensimmäiseksi katsojan silmän vangitsee elokuvan visuaalinen ilme, joka muistuttaa kuin vanhaa taideteosta, joka on tyylikkäästi vanhentunut vuosien saatossa. Kuvaus on äärimmäisen realistista, mutta se on puettu runon kaapuun, joka verhoaa näyttelijät (ja epäilemättä myös katsojat) sisäänsä maailmaan, jossa henkilöt ovat kuin monimutkaisia palapelejä, joiden todellinen minä on hankalasti hahmoteltavissa. One Eyed Jacks onkin nimenomaan visuaalisen ilmeensä puolesta aikaansa edellä: postmoderni western Butch Cassidy & Sundance Kid ilmestyi kahdeksan vuotta myöhemmin ja Peckinpahin merkkiwesternit myös vasta 60-luvun lopussa/70-luvun alussa! Brandon ohjaustyö muistuttaa päällisin puolin hämmentävän paljon edellä mainittuja arvostettuja teoksia, joten onkin aihetta kysyä miksi One Eyed Jacks, genrensä uranuurtaja, on jäänyt unohdetuksi klassikoksi? Peckinpah on ainakin (epä)suorasti myöntänyt saaneensa vaikutteita Brandon filmatisoinnin suunnalta.
Näyttelijäsuorituksista puhuttaessa Brando ja hänen hyvä ystävänsä Malden ovat filmin ehdoton kiintopiste, joiden työskentelyä on iloa katsella. Molemmat onnistuvat tekemään hahmoista vaikeasti sisäistettävän, säälimättömän valehtelijan, joiden todelliset halut jäävät katsojan mietittäväksi. Kummatkin ovat kaukana perinteisestä sankarihahmosta, joita tuolloin westerneissä oli totuttu näkemään (huom. Leonen dollaritrilogia alkoi kolme vuotta myöhemmin). Erityismaininta myös Pina Pellicerille, Brandon rakastetun esittäjälle, joiden kohtauksissa on erityistä lumovoimaa ja vanhan ajan romantiikkaa, joka luo onnistuneesti vastapainoa elokuvan viha/kostoteemalle. One Eyed Jacks toi mieleeni Shakespearen draaman, joka on sijoitettu villiin länteen ja näin ollen se on lajissaan uniikki teos, joka korostaa onnistuneesti kohtausten tunnetiloja ja hahmojen välistä vihaa/rakkautta. Yksi parhaimmista esimerkeistä on klassinen ruoskintakohtaus, jossa vihan ja katkeruuden lieskat voi selvästi aistia, niin voimakasta se on.
One Eyed Jacks on tyylipuhdas, runollinen western, joka osoittaa Brandon eittämättömät taidot myös kameran takana ja silmän visuaaliselle kauneudelle, josta monet elokuvan tekijät ovat vaikutteita ammentaneet. Se ei ole perinteinen western, eikä tarjoa mustavalkoisia hahmoja selkeine motiiveineen tai tauotonta aseille taistelua, vaan se on maltillisesti etenevä ja pohdiskeleva teos, joka esittää kysymyksiä vastausten antamisen sijaan. Elokuvan todellinen tarkoitus voi jäädä hätäiseltä katsojalta huomaamatta, jos siihen ei syvenny kunnolla. Maltillisille katsojille se tarjoaa ainutlaatuisen näyttelijä/ohjaajan ainutlaatuisen näkemyksen villistä lännestä hyvin ainutlaatuisella tavalla.
nimimerkki: Acedia
