Pahuus on äärimmäisen ristiriitainen kuvaus julmasta aiheesta. Toisaalta elokuva kuvaa väkivaltaisuutta – pahuutta – omaperäisesti ja uskottavasti, ja tekee näin ollen elokuvasta kiehtovan katsottavan. Toisaalta elokuva on tunnepitoisuudeltaan sitä luokkaa, että katsojan on lähes mahdotonta katsoa elokuva alusta loppuun puristamatta käsiään vähintään neljää kertaa nyrkkiin. Täytyykin myöntää että vereni vihapitoisuus nousi puolella elokuvan aikana. Raskasta psyykkeelle; kuinka pitää näinkin julmaa elokuvaa kiehtovana? No, ei Pahuus uskoakseni tappajia synnytä, päinvastoin. Parkkiintunutkin natsi joutuu tämän elokuvan aikana miettimään väkivallan oikeutusta.
Ennen kaikkea Pahuus on tarina. Elokuva ei pyri heittelemään katsojaa uusiin ulottuvuuksiin, vaan kertomaan raa`an kertomuksen mahdollisimman uskottavasti. Elokuva kertookin arkipäivän pahuudesta 1950-luvun ruotsissä Erikin (Wilson) kautta. Isäpuolensa sadistisen perversion kohteena Erik joutuu kokemaan vaikean nuoruuden, joka heijastuu Erikin elämään, ja johtaa lopulta koulusta erottamiseen. Lähtöasetelma kuulostaa kliseiseltä: Erikillä oli vaikea lapsuus ja Erikistä tuli ongelmanuori. Kaikeksi onneksi tarinan kirjoittajalla on ollut mielikuvitus. Erikistä ei nimittäin tule ongelmanuori, vaan erittäin kovapintainen ja kylmäpäinen kaveri, joka osaa myös käyttää aivojaan nyrkkien sijaan. Vaikkakin Erik erotetaan koulustaan väkivaltaisuuden ja pahoinpitelyn vuoksi, ei tarina tee hänestä rettelöitsijää, ennenmminkin hakatun nuoren joka kostaa isäpuolensa julmuuden ruotsalaisnuorisoon. 1950-luvun ruotsalaiset kasvatusmetodit haettiin näemmä Auschwitzista, sillä rehtorin mielestä pojan saisi raiteilleen selkäsaunalla jos toisellakin. Elokuvan varsinainen juoni keskittyy sisäoppilaitokseen, jonne Erikin äiti lähettää poikansa, lähinnä turvatakseen hänen tulevaisuutensa. No, ei olot kotopuolesta varsinaisesti helpotu, ja lopulta sisäoppilaitoksesta muodostuu Erikille henkilökohtainen helvetti. Hänet otetaan ”asenteensa” vuoksi alusta alkaen silmätikuksi, mutta kylmäpäisenä kaverina Erik kestää höykkyytyksen. Melko hyvin. Pahuus-teeman rinnalla elokuva käsittelee myös rakkautta ja ystävyyttä, uhrautumista ja nöyrtymistä. Ja täytyykin myöntää, että elokuva onnistuu siinä lähes täydellisesti.
Pahuus painii mielestäni samassa sarjassa Schindlerin listan ja American history X:n kanssa. Se käsittelee ihmisen moraalia, näkemystä oikeasta ja väärästä. Alusta alkaen painostava elokuva kysyykin katsojalta, milloin väkivalta on sallittua ja kuinka siihen tulisi suhtautua. Se kertoo maailmasta johon eivät päde ulkomaailman säännöt ja lait. Maailmasta jossa kunnia ja ”toverillinen kasvatus” on kaiken lähtökohta. Tarina on kaikinpuolin uskottava, eikä kuitenkaan missään vaiheessa liian imelä, pelastakaa valaat – tyylinen lässytys. Se kertoo pahuudesta arjen keskellä, eikä siinä arjessa kukaan ole liian hyvä eikä liian paha. Koko elokuvan ajan päähenkilö tasapainoili hyvän ja pahan rajamailla, ja siinä osa elokuvan kiehtovuudesta piilikin. Juuri silloin, kun toivoi Erikin mottaisevan ärsyttävää yläluokkalaista suoraan nenänvarteen, lätki kaveri tiehensä, ja silloin kun sitä kylmäpäisyyttä olisi tarvittu läväytti Erik paskat nukkuvan vihollisensa naamalle. Vaan täytyypä myöntää, että tässä elokuvassa kosto oli äärettömän suloinen. Vaikeahan tätä on selittää, kannattaa katsoa itse. Sen verran voin sanoa että elokuva todellakin lyö nyrkillä naamaan; tunteilla ja julmuudella, ei suinkaan verellä ja tehosteilla.
Ruotsalaiset taitavat jääkiekon lisäksi myös elokuvanteon. Missään vaiheessa elokuva ei tuntunut väkisin vääntämiseltä, vaan tarina soljui luontevasti eteenpäin, kuten myös muut elementit. Erikin romanssi suomalaisen keittiötytön Marjan (Zilliacus) kanssa ei mennyt ylisokeriseksi puuroksi, vaan kulki hienosti arjenmakuisena tarinan rinnalla. Samoin Erikin ”vaikeudet” koulusta selviämisen suhteen ja ystävyys huonetoverinsa kanssa tukevat tarinaa, eivätkä näin ollen kuljeta sitä sivupoluille. Tyylikkäästi koottu palapeli, joka toimii jokaisella tasolla mallikkaasti. Lisäksi ruotsalaisnuorukaisten näyttelijätyö on mukavaa katseltavaa varsinkin rajanaapurinsa näyttelijöiden rinnalla. Teennäisyys tuntui olevan unohdettu sana tätä elokuvaa tehdessä, suurin kiitos varmasti Jan Guillounille, jonka vuonna 1981 ilmestyneeseen romaaniin elokuva perustuu.
Tämä oli todellakin taas niitä elokuvia joita katsoessa aivot surrutti. Koskettava ja julma tarina pakottivat katsojan miettimään. Elokuva oli pullollaan pahaa ja vääryyttä, ja on ihme jos ei isommankin miehen mieli tätä katsoessa herkisty. Kauniin ulkokuoren alla kerrankin oli sanomaa, eikä edes teollista sellaista. Suosittelen elokuvaa kaikille, varsinkin teille koulukiusaajat, mutta ilman ennakko-odotuksia jne. Elokuva nimittäin toimi sen verran monella tasolla, että sen selittäminen onnistuneesti yhdessä arvostelussa on mahdotonta. Hmm, yksi viimeisen vuosikymmenen parhaista elokuvista, ehdottomasti.
nimimerkki: Henkku
