Bond, James Bond, tylympänä ja freshimpänä, kuin kertaakaan 44 vuoteen. Sean ”yhä vieläkin se paras Bond” Conneryn tähdittämän Dr. No–filmin jälkeen MI6:n ilmeisesti ainoa kenttäagentti, kaikkien naisten ykkössuosikki ja terroristien (kansallisuuteen, poliittiseen vakaumukseen, pyhän sodan motiiviin ja ihonväriin katsomatta kaikkien maailman terroristien) tappolistan kohde numero uno, agentti 007 on seikkaillut kankaalla parikymmentä kertaa uudestaan, tasaisen tappavalla menestyksellä. Yksikään Bond ei vielä ole pystynyt mitään maailmaa mullistavaa elokuvaelämystä tarjoamaan, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettenkö olisi varauksetta pitänyt lähes kaikista Bond-elokuvista, ihan skidistä lähtien ja yhä vieläkin.
Lähes kaikista. Valitettavasti Roger Moore teki pari ”punttia” liikaa, vatsatuki ei ollut ollenkaan niin siisti kuin alkuun voisi kuvitella. Ja Pierce Brosnan nyt ei vain ollut se maailman coolein ja pahin salainen agentti, ei niin millään. Koska minä en ole ainoa, joka oli tuota mieltä Piercestä, oli Daniel Craigin niskaan kasattu paljon normaalia kovemmat paineet. Onnistuuko mies pelastamaan perinteet, vai jatkaako Craig Brosnanin onnettomien tusinabondien sarjaa? Jos nyt ihan objektiivisesti ajatellaan, niin kyse on vielä sellaisesta asiasta, johon näyttelijä ei tietenkään voi yksin vaikuttaa. Minäkin olisin saattanut katsoa Brosnania paljon lempeämmällä silmällä, mikäli miehen kolme viimeisintä leffaa eivät olisi olleet niin tylsää efektimössöä ja mielikuvituksetonta maailmanpelastamista kuin ne lopulta olivat. Ja kun nuo asiat, elokuvan tyyli ja tarina ja muut vastaavat elementit ovat jonkun ihan muun kuin nimimiehen harteilla…
Noh. Silti. Melko tylynnäköisen ja karujen tappajien rooleissa nähdyn Craigin valinta Bondiksi oli se jo yksissään askel ja viite entistä rujompaan ja perinteisempään linjaan siirtymiseen. Tekijät ovat tietoisesti lähteneet tavoittelemaan nimenomaan Conneryn filmien fiilistä, vähäiset räjähdykset ja muut tehosteet palvelevat tarinaa ja Bond joutuu ihan tosissaan tekemään hommiakin tällä kertaa, niin pahisten kuin naistenkin oikaisemiseksi. Mm. Million Dollar Babyn ja Crashin (sekä Walker, Texas Rangeria!) kynäillyt Paul Haggis on adaptoinut Ian Flemingin ensimmäisen ja alkuperäisen Bond-kirjan pohjalta erittäin toimivan ja jopa pieniä yllätyksiä sisältävän, näppärän käsikirjoituksen ja jo kerran aikaisemminkin tuplanollaseiskaa ohjannut Martin Campbell pitää kässärin kasassa rautaisella otteella. Craig selvästi nauttii roolistaan ja antaa kaikkensa, eikä muistakaan näyttelijöistä voi tai viitsi hirveästi puhua pahaa.
Rohkea ratkaisu on kyllä ollut säilyttää Casino Royalen originaalius: huolimatta siitä, että tarina on siirretty nykyaikaan, elokuva alkaa kohtauksella, jossa Bond hankkii kannuksensa ja saa 00-statuksensa, luvan tappaa. Loogisuus ei ikinä ole ollut sarjan suurimpia valtteja, eikä tämänkään epäkohdan saa antaa häiritä, turha tuollaista on miettiä. Bond on aina Bond, ja tähänkin viitataan useampaan otteeseen M:n ”I knew you were you”-höpinöillä, mutta tästä huolimatta Casino Royale kuvaa vielä nuoren ja kömpelönkin Jameksen kehittymistä maailman ykkösagentiksi. Omaatuntoa josta päästä eroon ei ole ollenkaan, mutta rakkaus se vasta ikävä juttu onkin… aiaiai. Hätäisimpien ei siis kannata syöksyä ulos teatterista, kun alussa ei tuttu teema pauhaakaan, sille on varattu elokuvassa paljon tärkeämpi, symbolisempi rooli.
Casino Royale on siis parasta Bondia yli neljäänkymmeneen vuoteen, ja lähes täydellinen viihde-elokuva. Toiminta on vanhanaikaista ja sitä on paljon, vitsit ovat oikeasti hyviä, naiset kauniita ja päähenkilö Äijien Äijä. Pokeria pelataan huolettomasti miljoonien pelimarkoilla, ja Aston Martin kiihtyy nollasta miljoonaan puolessa sekunnissa. Savun hälvettyä ja elokuvateatterin ovien sulkeutuessa takaraivoon iskee ilkeä todellisuus: kyseessähän on ainoastaan hyvä Bond/action-elokuva. Mutta viimeistään kotiovella tajuaa lopulta hyvän Bond/action-elokuvankin arvon.
