Kaupunki on käytännössä autioitunut kahden osapuolen sotimisen vuoksi. Erittäin paljon KKK-maisia naamiomiehiä johtaa majuri Jackson (Eduardo Fajardo) ja meksikolaisia bandiitteja kenraali Rodriguez (José Bódalo). Noiden osapuolien väliin notkuu mustiin pukeutunut, vähäpuheinen ja ruumisarkkua raahaava Django (Franco Nero) ja tämän em. bandiiteilta [B]ja[/B] naamiomiehiltä pelastama Maria (Loredana Nusciak). Hyvin nopeasti Django hankkii itsensä riitaan majuri Jacksonin kanssa ja lyöttäytyy meksikolaisten remmiin, mutta luonnollisesti spagettiwesternin antisankarilla on omia suunnitelmia.
Sergio Leone on spagettiwesternin jumala, mutta muutkin ohjaajat ovat samalla reseptillä saaneet aikaan kelvollisia elokuvia. Sergio Corbuccin ohjaustyö ei loista käsikirjoituksensa tai miljöönsä omalaatuisuudessa, mutta silkassa raakuudessa se loistaa. Kaikki naishahmot ovat huoria ja kaikki mieshahmot pelkureita tai raakalaisia. Django on siinä poikkeus että hän osaa olla pelkurimainen raakalainen. Puolueettomana osapuolena lahjonnan avulla pysyttelevä Nathaniel (Ángel Álvarez) vipulukkoutetaan heti pois kun hänestä ei ole enää hyötyä ja muutenkin väkivaltaa on luvassa. Se ankeus jonka [movie]Yojimbo – onnensoturi[/movie] toi olemassaoloon ja jonka hinta oli [movie]Kourallinen dollareita[/movie] pääsee Djangossa loogiseen lopputulokseensa joka on autioituneen kaupungin katuja peittävän ruumiskasan päällä istuva opportunisti joka teki tekonsa [movie]Vain muutaman dollarin tähden[/movie], sai selkäänsä urakalla ja jäi tyhjän päälle, sillä [movie]Hyvät, pahat ja rumat[/movie] ovat kaikki kuolleita kuin kivet.
Teknisesti [I]Django[/I] ei loista, mutta ei myöskään töki liikaa. Kaupunki on siis mutainen ja näyttää asianmukaisen ankealta ja vertakin pärskitään ilmoille useammassa vaiheessa. Ääniraita tuntuu kylläkin vain puolivalmiilta, sillä huulisynkronia ja vastaavat detaljit ovat pahasti vinossa.
Franco Nero on musta-asuinen konna elokuvan nimiroolissa. Django tappaa kyselemättä, haastaa riitaa pahiksille ja muutenkin on hurjana. Tämän ruumisarkkua raahaavan tappajan takana kylläkin lymyilee synkkä menneisyys ja valtava määrä traumaa. Django ei siis ole genrensä omalaatuisin antisankari, mutta Franco Nero luo hänet toimivaksi keskipisteeksi. Eduardo Fajardo ja José Bódalo ovat täydellinen duo toisiaan vihaaviksi antagonisteiksi. Hienostunut ja kulturelli Jackson on näyttävä vastakohta resuiselle ja niljaiselle Rodriguezille, mutta molemmat ovat raakoja, petollisia ja vastenmielisiä roistoja joiden verinen kuolema ei ole suuri menetys.
Kokonaisuus ei juoneltaan loista, mutta tylyä meininkiä on luvassa koko rahalla ja teemamusiikki myös kuulostaa hyvältä. Genrensä edustaja hyvässä [B]ja[/B] pahassa.
