Da Vinci -koodi alkaa Dan Brownin kirjan tavoin; vanha mies (Marielle) juoksee erästä Louvren käytävää pitkin. Hädissään hän tarttuu yhteen suurista historiallisista maalauksista ja käynnistää hälytyksen. Samalla takaa-ajajan (Bettany) kalvakka naama vilahtaa varjoista esiin ja häijyläinen tulee ampumaetäisyydelle. Ase tanassa hyypiö vaatii vanhusta paljastamaan tarkoin varjellun salaisuuden ja saatuaan haluamansa – ampuu ukkoon kuolettavan reiän. Tunteja myöhemmin symboleihin perehtynyt (ja sattumalta Ranskassa visiitillä oleva) Robert Langdon (Hanks) hälytetään katsomaan oudoin merkein runneltua ruumista. Poliisi epäilee murhaajaksi Langdonia, joten hänen pitää jollakin tavoin todistaa tämä ajatus vääräksi.
Kuin Dan Brownin megalomaanisen menestyksen saanut kirja, myös siihen perustuva elokuva vaikuttaa purkkaviihteeltä. Toki tarinan pohjaksi on kaivettu jos jonkinlaista tietoutta kristinuskosta ja symboleista, mutta tarinan hahmot ja kaikki heidän tekemisensä edustavat muuten kovin perinteistä jännitysfiktion maailmaa. Päähenkilönä on sopivan samaistuttava jokamiestyyppi, työlleen omistautunut hemmo, jolla on jokin menneisyyden trauma voitettavanaan. Hänen rinnallaan pahaa vastaan taistelee sankaritar, joka tavalla tai toisella auttaa päähenkilöä eteenpäin joka pulassa. Ja tottahan tarinassa on myös vastapuolen joukko, josta löytyy niin oudoksuttavan ulkonäön omaavaa pahista kuin ajattelijatyyppiä, joka ajaa asiaansa vaikka väkisin, mutta mieluiten omia händyjään tahrimatta.
On mahdollista, että Da Vinci -koodista ei olisi saanut hyvää elokuvaa. Myyntimenestyshän ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi oikeasti hyvä, ts. suurenmoinen proosallinen riemuvoitto. Toisaalta elokuvasta olisi voinut tulla kirjaa parempi. Silloin olisi pitänyt harkita vielä kerran, olisiko Tom Hanksin sijasta Robert Langdoniksi soveltunut ehkä sittenkin joku muu. Esimerkiksi David Strathairnissa olisi ollut sopivaa harmautta ja proffamaisuutta. Joku Gary Oldmankin olisi voinut olla parempi vaihtoehto. Ohjaaja Ron Howardin käsissä kuitenkin viimeksi on ollut, miltä elokuvan Langdon vaikuttaa. Suurimman osan ajasta hahmo on jumalaisen kaikkitietävä, ei mietiskele sanojaan, vaan puhuu pulputtaa painovalmista asiatekstiä ja keksii keinoja tilanteisiin kuin MacGyver konsaan. Audrey Tautoun esittämä sankaritar, Sophie Neveu, on paljon realistisempi henkilöhahmo. Syytä tähän on tietysti esittäjässä itsessäänkin. Harmi vain, ettei Tautoun esimerkillinen näytteleminen ole tarttunut Hanksiin.
Sivuosat on roolitettu väellä, johon melkein kenen tahansa ohjaajan on helppo luottaa, vaikka herr tirehtööri saisi päähänsä istua koko kuvausten ajan bissellä. Ian McKellen tuo mukaan karisman tuulahduksen kohtauksissaan Sir Leighinä ja Alfred Molinan piispa Aringarosa on uskonmies, jollaiseen jokainen ev. lut. kirkkoonkin lähemmin tutustunut lienee joskus törmännyt. Huonoin banaani koko tertussa on Paul Bettany, jonka työskentely heittelehtii turhauttavan teennäisyyden puolelle aina silloin kun hän ei ruoski itseään. Kyseisestä roolista (Silas) olisivat selvinneet kunnialla ainakin Anthony Hopkins tai Jack Nicholson, mutta luulisi myös nuoremmassa polvessa olevan parempaa verta tarjolla.
Elokuvan kuvauspaikat ovat taltioituneet filmille hienosti. Visuaalisesti leffa on sujuva, vaikka Ron Howardin jo Kauniissa mielessä loputtomiin käyttämä koodinpala-efekti tuntuukin pitkästyttävältä vanhan toistolta. Muutenkin raina on hiukan tylsähkö. Toiminnan hurjuus on luontodokumenttitasoa ja kerronta kaipaa kovempikätistä tiivistämistä, muokkaamista enemmän omin keuhkoin hengittäväksi teokseksi kuin pelkäksi kirjan filmatisoinniksi. Joskus vain olisi parempi olla edes yrittämättä mielistellä faneja.
