Maailman maineeseen loistavalla Do the Right Thingillä noussut Spike Lee teki vuonna 1990 neljännen kokopitkän elokuvansa. Kyseessä oli kuvaus mustien blues- jazzkapakoiden piiristä erityisesti erään klubin menestyksekkäästä bändistä. Näyttelijäkaartia johti (ensimmäistä kertaa) Leen arvokas luottomies Denzel Washington ja sivuosista laskelmieni mukaan ainakin kahdeksan näyttelijää DTRT:stä.
Elokuva alkaa lupaavan oloisesti. Bleek Gilliamin (Washington) jazzorkesteri soittaa menestyksekkäästi Flatbushin veljesten (John Turturro ja Nicholas Turturro) musiikkiraflassa, mutta porukka alkaa hyvästä imagostaan huolimatta lohkeilemaan sisältä päin. Monen yhtyeen jäsenten, Gilliamin itsensä mukaan lukien, oman egon vaaliminen alkaa olla tärkeämpää kuin bändin yhteistyö ja hyvä henki. Tuloksena on naissotkuja ja keskinäistä kränää.
Hyvästä alusta huolimatta leffa ehtii lässähtämään loppua kohden pahemman kerran. Leetä pidän loistavana ohjaajana, mutta Mo’ Better Blues horjutti vähän uskoa miehen vielä muihin katsomattomiin leffoihin. Muutenkin MBB haiskahtaa hieman välityöltä erinomaisten Do the Right Thingin ja Malcolm X:n välissä. Vielä kun Spike on kirjoittanut itselleen leffan toisiksi suurimman roolin, jota hän ei kykene kunnolla hoitamaan. DTRT:ssä ohjaus ja näytteleminen samaan aikaan toimivat hyvin, mutta tässä homma kusee pahasti.
Viime aikoina katsotuiden Malcolm X:n, Training Dayn ja Inside Manin jälkeen meikäläinen osasi Washingtonilta odottaa vähän liikojakin. Turhan kovien odotusten vuoksi Denzel näyttikin roolissaan vähän väsyneeltä eikä ehkä ollutkaan ”pettämätön vaihtoehto” näyttelijänä kuin mitä tuli luultua. Do the Right Thingin kärkiroolisuorituksia vetäneet Samuel L. Jackson ja John Turturro ovat leffassa myös mukana, mutta molempien roolit ovat aivan liian pieniksi kirjoitettuja. Tosin siinä mielessä piristävä veto Leeltä oli, että elokuvassa kuullaan autoradiosta edellisestä leffastaan tuttua radio-DJ Mr. Senor Love Daddya (Jackson).
Loppuyhteenvetona Mo’ Better Bluesia ei voi suositella kuin Spike Leen kovimmille faneille (jotka saattavat kuitenkin pettyä) ja jazz-bluesmusiikin ystäville. Jos haluat nähdä hyvän Lee-Washington yhteistyön elokuvan niin käy mieluummin leffateatterissa katsomassa panttivankitrilleri Inside Man tai sitten tositarinan Malcolm X:sta. Toisin kuin niitä, Mo’ Better Bluesia vaivaa myös kaiken lisäksi ylipituus.
Leffa on omistettu koomikko Robin Harrisille, joka kuoli pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Tässä leffassa hänen rooliaan ei valitettavasti voi kutsua edes pintaraapaisuksi.
nimimerkki: JohnRambo
