Akiyuki Nosakan romaaniin perustuva Tulikärpästen hauta kertoo kahden lapsen selviytymisestä sodan aikaisessa Japanissa. Romaani pohjautuu Nosakan omiin kauhukokemuksiin sodan aikana, jolloin hänen siskonsa kuoli nälkään. Aikuisena Nosaka on syyllistänyt itseään tapahtuneesta. Asettaakseen menneisyyden haamut rauhaan hän kirjoitti Tulikärpästen haudan, jonka Hayao Miyazakin kollega, Isao Takahata, ohjasi elokuvana. Tulikärpästen hauta on ensimmäisesta sekunneista lähtien vahvasti traaginen, minkä vuoksi yhteinen julkaisu peräkkäisinä näytöksinä Naapurini Totoron kanssa kuulostaa ihmeelliseltä.
Tulikärpästen hauta käsittelee sodan seurauksia, eikä ihaile taistelua. Roger Ebert pitää Tulikärpästen hautaa yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista sotaelokuvista, mikä on ihan paikallaan. Moni elokuva yrittää kertoa sodan olevan julmaa, mutta kompastuu ongelmiin sen näyttämisessä. Takahata ei väistä karua sisältöä ja onnistuu vahvasti vakuuttamaan katsojan sodan julmuudesta pysymällä viestilleen uskollisena. Iloiset hetket ovat harvemmassa ja niitäkin varjostaa synkempi sisältö. Sodan aiheuttamasta kurjuudesta huolimatta elokuvan hahmot ovat erittäin isänmaallisia. He pysyvät naiivisti uskollisena mahtavalle Nipponille. Tämä kyseenalaistettava patrioottisuus kuuluu selkeänä osana sodan vastaiseen viestiin.
Vaikka Takahata kerääkin katsojan sympatian lapsipäähahmoille, ei hän ajaudu yksipuoliseen näkemykseen. Kaikilta hahmoilta voidaan löytää niin paheita kuin hyveitä. Vaikka Seita suojelee siskonsa viattomuutta, hän ei ole puhdas pulmunen. Hän muistuttaa enemmänkin nykyaikaista lasta muun muassa olemalla arka vastoinkäymisten suhteen. Hän tekee elämästään vaikeampaa menemällä siitä, mistä aita on matalin. Hän on vahva siskonsa puolesta, mutta väistämättä heikkouden hetkiä tulee hänenkin osalleen.
Tulikärpästen hauta on sisältönsä lisäksi muodossa erittäin vahva. Leikkauksen hallittu rytmi näkyy parhaiten alkupuolen pommituskohtauksessa, joka on tarkasti hiottu kokonaisuus. Yasujiro Ozun elokuvista tuttua ”pillow shot” -siirtymää käytetään paljon rytmittäjänä ja se toimii hienosti. Piirrosjälki on jopa Ghiblin mittapuulla erittäin realistinen. Michio Mamiyan säveltämä musiikki on myös erittäin onnistunutta, sillä siinä yhdistyy hienovaraisuus ja dramaattisuus sopivasti. Monen kriitikon tavoin voin sanoa Tulikärpästen haudan toimivan vain animaationa, sillä siinä nähtävä kurjuus olisi oikeilla näyttelijöillä liian häiritsevää, jotta sen sisältöä pääsisi objektiivisemmin arvioimaan.
Ääninäyttely on erittäin tärkeässä asemassa Tulikärpästen haudassa. Setsukon ääninäyttelijäksi valittu 5-vuotias Ayano Shiraishi pääosin kantaa yksin elokuvaa eteenpäin. Kenelle tahansa Setsukon suoritus olisi mahtava, mutta 5-vuotiaan tapauksessa se on jo ilmiömäistä. Muutkin ääninäyttelijät ovat loistavia, mutta Shiraishi ansaitsee erityisen suitsutuksen.
Tulikärpästen hauta on yksi surullisimpia näkemiäni leffoja, jonka vaikutus kasvaa kerta kerralta suuremmaksi. Takahata on onnistunut luomaan useita ikimuistoisia kohtauksia, jotka ovat ylistämisen arvoisia.
