Eletään vuotta 922 j.a.a.. ja Ahmed Ibn Fahdlan Ibn Al Abbas Ibn Rashid Ibn Hamad on arabiylhäisön arvostettu jäsen, joka sekaantuu väärään naiseen ja joutuu pois ajetuksi kotoisilta etelän mannuilta. Sitten seuraavaksi hän tapaa lauman viikinkejä… tai odottakaapa hetkinen… aloitetaan ihan alusta selkeyden vuoksi.
Tosielämässä N. 600 j.a.a. englantilainen munkki kirjoitti tarun nimeltä Beowulf. Skandinaavisia viikinkitarustostalegendoja (jotkut väittävät jopa että kirja sijoittuu Suomeen) ammentava kirja on merkittävä teos, joka mm. inspiroi Tolkienia luomaan oman Taru sormusten herrasta-kirjansa. Osa paikannimistä on jopa käytännössä samoja kuin melko sekavassa Beowulfissa, joka Tolkienin myötä on kohonnut Brittien kansalliseepokseksi.
Tosiosuus jatkuu. Jenkkilandiassa vuonna 1976 Michael Crichton sai valmiiksi oman kuvitteellisen näkemyksensä eurooppalaisesta Beowulf-myytistä. Antropologiaa hyvin tuntevana henkilönä Crichton sekoitti mukaan uskomuksia ja myyttejä myös muuilta ajoilta. Eaters of the dead-novelli myi hyvin, kuten bestsellerkirjailijan aiemmatkin työt. Silti elokuvaa aiheesta alettiin vääntämään vasta lähes neljännesvuosisata myöhemmin. Chrichton toimi itse tuottajana ja antoi novellinsa John ”Die Hard” McTiernanin ja tämän käsikirjoittajaryhmän käsiteltäväksi. Kuvausten aikana McTiernanin ja tuotantoportaan välille kasvoi niin suuri kuilu, että McTiernan erosi projektista kuvausten ollessa loppusuoralla. Niinpä Crichton ohjasi itse elokuvan loppuun ja Eaters of the dead -työnimellä kulkeneesta rainasta tulikin 13. soturi.
Tämän historiataustan jälkeen voidaan hypätä takaisin alkuun: Ahmed Ibn Fahdlan Ibn Al Abbas Ibn Rashid Ibn Hamad (tällä kertaa hyvän roolin vetävä A. Banderas) on siis arabiylhäisön arvostettu jäsen Bagdadissa, joka sekaantuu väärään naiseen ja joutuu pois ajetuksi kotoisilta etelän mannuilta. Sitten seuraavaksi hän tapaa lauman viikinkejä matkallaan pohjoisessa. Sankarihahmo Buliwyfin (mainio Vladimir Kulich) johtama joukko osoittautuu mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Niinpä Ahmed Ibn Fahdlan jne. (sen sama nimilitanian omaava hemmo kyseessä edelleen) tutustuu barbaarisiin skandinaaveihin ja yrittää ymmärtää heidän kieltään. Viikingit puhuvat hauskahkosti jotakin Ruotsin tai Norjan tyyppistä mongerusta, eivät englantia.
Sitten kaukaa pohjolasta saapuu synkkä viesti. Sukulaisheimo on pulassa, ja joukosta on lähetettävä pelastuspartio matkaan. Selvännäkijänaisen lukiessaan loitsujaan 13-henkinen ryhmä valitaan, ja paljastuu mielenkiintoinen tieto: 13. soturi ei saa olla viikinki, mikäli sota aiotaan voittaa! Niinpä tuo arabihienoston edustaja, jota kutsun jatkossa vain nimellä Ibn, joutuu mukaan huimaan seikkailuun. Viikingit nauravat pienellä hevosella ratsastavalle heiveröiselle soturille, mutta tämä sinnittelee matkassa. Matkalla tapahtuu myös ihme, ja Ibn oppii skandien oudon kielen (tässä kohdassa kieli muuttuu englanniksi, hauska ratkaisu).
Perillä vasta synkeän huhun asteella ollut tieto paljastuu todeksi. Kylä on joutunut salaperäisten Wendoleiden iskujen kohteeksi. Kukaan ei tiedä ovatko Wendolit ihmisiä vai eläimiä, mutta ne ainakin näyttävät karhun ja ihmisen mutaatioilta ja sen lisäksi, että ne repivät uhriensa päät irti, Wendolit myös syövät niitä (vrt. Eaters of the dead). Siinäpä vastusta huimalle viikinkijoukolle ja 13. soturille onkin.
13. soturi kutittelee seikkailua kaipaavia mieliä täysillä. Aivotonta asennetta on toki mukana, mutta se ei haittaa, kun TSH-henkiset mystiset hahmot ja Crichtonin tuttu kerrontatyyli yhdistyvät ruudulla sopivasti. Verenvuodatukselta ei taisteluiden tiimellyksessä voida välttyä ja K18-leima olisi ollut tällä kertaa paikoillaan. Silti pienen budjetiksi jäänyt rymistely menee positiivisten yllätysten joukkoon kertaheitolla, ja haastaa mm. Crichtonin kuuluisimpaan käsikirjoitukseen perustuvan Jurassic Parkin asenteella. Jonkinlaista tuotanto-ongelmien heijastusta on näkyvissä lopun pienessä väsyneessä kliimaksittomuudessa.
