Sherlock Holmes, tuo omaperäinen mestarietsivä, on täällä taas meitä kaikkia naurattamassa ja laulattamassa. Vuoden 2009 Guy Richien ohjaamassa franchisen ensimmäisessä osassa irtauduttiin jo tukevasti Arthur Conan Doylen luomasta alkuperäisestä miekkosesta, ja Sherlock Holmes: A Game of Shadowsissa aivot on vihdoin jätetty jo ihan kunnolla narikkaan ja mäiskintä on saanut älykkyydestä shakin ja matin.
Matti tästä filkasta lähinnä jääkin käteen. Kunnioitusta Doylen Holmesille ei heru, vaan älykkösalapoliisi saa nykyään toimia 1800-luvun James Bondina ala Hollywood. Ja jos mietitte, kumpiko voittaisi sormikoukussa, James Bond vai Sherlock Holmes, niin nykymuotissaan Holmes varmaan. Sen verran ukolle on nimittäin kehittynyt taistelutaitoja ja kokemusta tykkitulen väistelystä super slow motionilla sadassa vuodessa.
Mutta mitäpä sitä mussuttamaan, konsepti oli jo etukäteen tiedossa. Ei muuta kuin aivot täyteen poppareita ja viihtymään.
Mutta ei se ihan niinkään toimi. Kässäri on perin tasapaksu ja mitätön, ja vaikka dialogi onkin olevinaan hauskaa, niin… no, siinäpä se tulikin sanotuksi, se on olevinaan hauskaa. Ei se silti ole missään nimessä elokuvan huonoin osa-alue.
Game of Shadowsissa tapaamme Robert Downey Juniorin eli Sherlock Holmesin lisäksi tietenkin tohtori Watsonin (Law), ja uusina mausteina Holmesin veljen Mycroftin (Fry), apurin, kaunottaren sekä raukkapoloisen roolia kantavan ennustajaeukko Simin (Rapace), sekä tarinan retkun James Moriartyn (Harris). Moriarty on lähestulkoon Holmesin kaltainen nero, mutta hänen mielensä on lipsahtanut omahyväisyyteen ja pakonomaiseen mammonan haalimiseen, ja tämä katalista katalin konna boheemin Holmesin on pysäytettävä, sillä Moriarty aikoo tuhota maailman tai jotain vastaavaa.
Intellektuelleiksi miehiksi herrat Moriarty ja Holmes ratkovat yllättävän paljon asioita väkivallan avulla, ja kässärissä on tartuttu jokaiseen toimintakohtauksen mahdollistavaan hetkeen antaumuksella. Pari mätkimistä on toki tungettu vielä senkin päälle.
Ja eipä kai siinä mitään, jos vielä jotenkin onnistuu unohtamaan että kyseessä on Sherlock Holmes eikä Jack Bauer, mutta kun nuo toimintakohtauksetkaan eivät ota kovinkaan hyvin luonnistuakseen. Varmasti monet niistä pitävätkin, mutta meikäläisen silmää ei juurikaan miellytä sekavan oloiset jaksot, joissa toinen sormi on ollut slo mo -napilla ja toinen pikakelauksella. Kuvauksessa ja leikkauksessa on paikoittain isojakin puutteita, paikoittain ne toki toimivat. Lisäksi toiminta on aivan ylimitoitettua sekä ajallisesti että visuaalisesti. Konetuliaseet rätisevät ja saksalaiset tykit tärisevät, näköalatornia kaatuu ja Holmeskin kuolee pariin otteeseen.
Itse pidin ensimmäistäkin osaa heikkona tekeleenä, mutta oli se sentään parempi kuin tämä. Jos tästä lähtee hakemaan hyviä puolia, niin näyttelytyö on kohtalaisen onnistunutta. Noomi Rapace tosin valitettavasti hienoinen pettymys. Myös puvustus ja lavastus voidaan laskea leffan positiivisiksi ominaisuuksiksi. Mutta yleensä puvustuksen kehuminen alkaa jo viimeistään olla merkki siitä, ettei elokuva ole ollut hyvä.
Vielä täytyy sanoa että elokuvan musiikki, joka on Hans Zimmerin työtä, on ehdottomasti miehen heikoimpia aikaansaannoksia. Toivotaan että Chris Nolanin TDKR:ssä kesällä jälki on jälleen totuttua Zimmeriä.
Eipä tästä muuta osaa sanoa. Sherlock Holmes: A Game of Shadows tyydyttää takuulla viisitoistavuotiaan ja sitä nuoremman seikkailunnälän, mutta elokuvana se on valitettavan pliisu. Loppu jättää kysymysmerkin jatko-osan suhteen. Toivoa sopii, että tämä Hollywood Holmes olisi nyt lajinsa viimeinen. Mutta eiköhän sieltä vielä kolmaskin putkahda. Minulle riitti mainiosti kaksikin. Ja puolikas vielä päälle. Olihan tässäkin ne omat hetkensä.
