Ihmissusien ja vampyyrien taisto. Siinähän on joku saanut varsinaisen kuningasidean. Nahkapuvuin ja konepistoolein ryyditetyt verenimijät ovat useamman vuosisadan kestäneen sodan tuloksena ajaneet karvaiset vastustajansa sukupuuton partaalle. Tai niin ainakin luullaan. Tosiasiassa ihmissusilla (lycaneilla) on vielä yksi ässä hihassa, ja siinä keskeistä roolia näyttelee eräs tavallinen pulliainen nimeltä Michael Corvin (Speedman).
Nämä ikiaikaiset taruhahmot on istutettu melko luontevasti nykyaikaan sateisen ja hämärän Budapestin kaduille. Tehdään nyt heti alkuun selväksi, että evoluutio on sentään kohdellut ihmissusia sen verran hyvin, että turkki kasvaa vain tarpeen vaatiessa. Pääasiassa oleskellaan siis ihmismuodossa. Vampyyrit kuvataan aristokraattisina kartanossaan asuvina haihattelijoina, kun taas lycaneille on jäänyt tässä jaossa käteen pelkkä musta pekka viemäreiden ja metrotunneleiden muodossa.
Kaiken keskiössä on vampyyrisoturi Selene (Beckinsale), jonka ainoa tehtävä on lähettää mahdollisimman monta lycania manan maille. Moinen kostonhimo kumpuaa vuosisatojen takaisista tapahtumista, jolloin lycanit tappoivat hänen perheensä. Pelastavana enkelinä paikalle saapui vampyyrivanhus Viktor (Nighy), joka otti Selenen huostaansa antaen terävämmät kulmahampaat kaupan päällisiksi.
Juoni on lajityyppinsä edustajaksi kohtalaisen monimutkainen, ja ensimmäisellä katselukerralla koko leffa tuntui sekavalta. Vuosien jälkeen suorittettu toinen vierailu Varjojen Valtakuntaan avasi silmät. Leffassahan on järkeä. Juonikuviot punoutuvat auki pikkuhiljaa takaumien, dialogin ja toisistaan riippumattomilta tuntuvien kohtausten avulla. Katsoja melkein jopa haastetaan ajattelemaan, ja kokoamaan itse näitä palapelin palasia yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos pysyy kärryillä koko matkan, niin lopussa kaikki loksahtaa kohdalleen. Aivot narikassa tämä sekamelska saattaa vain hämmennyttää.
Näyttelijäpuolelta löytyy kaksi mainitsemisen arvoista suoritusta. Bill Nighy ilmehtii roolinsa melkein teatterilavalta tutulla vimmalla, ja myös lycanien johtajaa esittävä Michael Sheen puhaltaa hahmoonsa eloa. Tässä tosin auttaa myös hyvin käsikirjoitetut hahmot. Pahis ei ole pelkästään paha, vaan myös sillä on hyvin perustellut motiivinsa toimintaansa. Ongelmana on vain se, että nämä intressit ei juurikaan kohtaa elokuvan sankarittaren päämäärien kanssa. Tästä päästäänkin Beckinsaleen, joka on vähän turhankin vakava ja eleetön. Tiukka nahkapuku tosin pelastaa tämän katsojan silmissä jonkin verran. Jos Beckinsale on vähän turhan neutraali, niin Shane Brolly vampyyrikartanon johtajana ja Scott Speedman tavallisena pulliaisena sujahtavat puhtaasti riman alta. Brolly vetää jokaisen kohtauksensa vahvasti ylinäyttelyn puolelle, ja Speedmanin sössötys sai hapuilemaan kaukosäätimen kelausnappulaa useampaan otteeseen.
Visuaalisesti Len Wisemanin esikoisohjaus on täyttä rautaa. Varsinkin toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä eivätkä hajoa nykyhollywoodista tutuiksi nopeiden leikkausten sillisalaatiksi. Komeat hidastukset täydentävät kokonaisuuden. Muutama hiukan heikompi tehoste on tosin mahtunut mukaan. Musiikkipuoli on aika mitäänsanomatonta räimettä.
Hölmöstä alkuasetelmastaan huolimatta, Varjojen Valtakunta onnistuu huolellisesti kirjoitetun juonen ja hyvän toteutuksen avulla nousemaan karvan verran lajityyppinsä perusedustajien yläpuolelle. Mitään tajunnanräjäyttävää elokuvakokemusta ei kannata odottaa, mutta jos vampyyri/ihmissusielokuvat kiinnostaa, voi tämä olla ihan katsomisen arvoinen tapaus.
