Ridley Scottin (Alien, Gladiaattori) ohjaama Blade Runner (1982) on maineikas, filosofinen ja merkittävä virstanpylväs tieteiselokuvana, joka perustuu Philip K. Dickin romaaniin Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?). Elokuvassa Harrison Fordin näyttelemä palkkionmetsästäjä Deckard metsästi replikantteja, eli androideja tai biologisia robotteja, jotka olivat luotu ihmisten orjiksi, mutta nousivat lopulta kapinaan. Omiin suosikkeihini kuuluva elokuva käsitteli mielenkiintoisia aiheita inhimillisyydestä, elämän merkityksestä, tekoälyn kehityksestä sekä esitteli meille teknologian hallitseman synkän tulevaisuudenkuvan. Elokuva ei ilmestyessään ollut iso menestys, vaan siitä kasvoi vasta vuosien kuluessa arvostettu klassikko.
Jatko-osa Blade Runner 2049 ilmestyi 35 vuotta myöhemmin syksyllä 2017. Scott vetäytyi pois ohjaajan pallilta, jonka peri tämän hetken kehutuimpiin ohjaajiin kuuluva kanadalainen Denis Villeneuve (Sicario, Arrival). Ratkaisu osoittautui erittäin toimivaksi, sillä Villeneuve tuntuu ymmärtävän hyvin syvällistä tieteiselokuvaa, jonka valttikorttina on vahva dramatiikka.
Jatko-osa sijoittuu alkuperäisen elokuvan tapahtumista 30 vuotta myöhemmin. Juonesta en paljoa kerro, mutta jatko-osan päähenkilö on Los Angelesin poliisin kuuluva replikanttien metsästäjä K (Ryan Gosling). Hän selvittää erästä replikantteihin liittyvää isoa vuosikymmenien takaista salaisuutta, joka paljastuessaan järisyttäisi koko maailmaa. Tämä johdattaa hänet myös 30 vuotta kateissa olleen Deckardin (Ford) jäljille.
Elokuvassa vuoden 2049 maailma näyttää lohduttomalta ja armottomalta, myös varoituksena siitä mihin meidän maailmamme voi olla menossa. Luonnonvarat ovat ehtyneet, oikeuksista elämään taistellaan, vihamielisyyttä on kaikkialla sekä teknologia neonvaloineen kylmissä suurkaupungeissa hallitsee. Inhimillisyys voi nousta tuosta kaikesta esiin. Voiko tekoäly olla oikeaa elämää? Voiko se olla inhimillistä? Jos tekoäly oppii ja kehittyy, kuten me ihmisetkin, niin se voi ehkä oppia rakastamaan, välittämään sekä vaalimaan vapautta ja elämää olemassaolomme keskellä osana universumia. Näistä asioista inhimillisyys rakentuu.
Elokuvan katsomiskokemus on vahva ja vaikuttava, mutta edeltäjänsä tavoin tulee jakamaan katsojien mielipiteitä, sillä tämä ei ole mitään yksinkertaisempaa ja vauhdikasta toimintaseikkailua. Elokuvassa on rauhallisempi tempo, mutta silti hyvin rytmitetty ja hallittu. Mestarillisen Roger Deakinsin kuvaus on mahtavaa, visuaalinen näyttävyys lumoavaa ja tarinaan on saatu viipyilevän kerronnankin avulla voimakas tunnelma ja syvenevä jännite, jotka vangitsevat katsojan mielenkiinnon niin vahvasti, ettei elokuvan 3 tunnin pituus tunnu pitkältä.
Gosling ja Ford tekevät hienot roolityöt sekä heidän kemiansa pelaavat mainiosti yhteen. Vaikka Gosling hoitaa elokuvan pääosan hyvin, niin ehkä silti tarinan sielu ja sydän saattavat olla enemmän Fordin hahmossa, vaikka hän ilmestyykin mukaan vasta loppupuolella. Naisetkin ovat vahvoja, kuten Robin Wright, Sylvia Hoeks ja Ana de Armas. Krista Kosonen käy myös näyttäytymässä pikkuroolissa, puhuen vielä suomea. Jared Leton rooli replikanttien kehittäjänä ei tosin vakuuttanut täysin, sillä hahmo tuntui sarjakuvamaiselta saarnaajalta välillä. Rooliin kaavailtiin alun perin edesmennyt David Bowie.
Tämä oli mielestäni vuoden 2017 paras elokuva, joka kestää monta katsomiskertaa ja niiden aikana elokuvasta voi löytää ja oivaltaa uusia asioita. Tämä ei ehkä legendaarista alkuperäiselokuvaa ylitä, mutta se sai kuitenkin veroisensa jatko-osan.
