Clint Eastwood tuli minulle tutuksi likaisena Harryna, mutta tiedossa oli että 60-luvun dollari-trilogia oli se mikä nosti Herra Itäpöpelikön maailman tietoon. Muutamat kolleegani ovat puhuneet tästä pelkkää hyvää… tai ei nyt sentään. He ovat ylistäneet tämän taivaisiin. Niin mikäs siinä, pitäähän muiden sanaan uskoa.
Koko leffa alkaa sangen legendaarisella asetelmalla. On pieni kylä Meksikon ja USA:n rajalla. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu yksinäinen nimetön ratsastaja joka janoa syömistä, juomista ja lepoa. Kaupunkia hallitsee kaksi jengiä. Baxterit jotka kuljettavat aseita ja Rojot jotka kuljettavat viinaa. Nimetön mies on fiksu ja ymmärtää että kahden riidellessä kolmas voisi kerätä sadon. No eipä aikaakaan kun Mr. Nimetön on jo Rojon palkkalistoilla ja siitä alkaa molempien ”perheiden” hirveä kusetus.
Leffa, jäi historiaan sen ainutlaatuisuuden takia. John Waynet olivat jo paukutelleet Amerikan maalla inkkareita kuoliaaksi 50-luvulta lähtien, mutta tässä ei olekkaan mitään sankarillista Waynea vaan tyly, juro ja rujo Clint. Ensimmäinen anti-sankari elokuvan historiassa. Mies joka pelaa omaan pussiinsa, parantaa vähän maailmaakin, mutta ei tahdo mitään kunnia. Mies josta ei tiedetä mitään, muuta kuin se että hän vetää aseen nopeasti. Tämä on yksinkertaisesti legendaarinen elokuva. Jokaikinen osapuoli elokuvassa toimii. Näyttelijät, ohjaus, musiikki, juoni ja miljöö.
Clintin tulkitsee revolerisankaria mahtavasti. Jäyheä olemus ja hiljaisuus ovat omiaan korostamaan Clinttiä ponchossa. Tätä miestä ei voi pysäyttää. Tuimat silmät lähikuvassa naulautuvat sinuun ja ajattelet: Tuo on machoin näyttelijä ikinä. Se on totta. Clinttiä on tituuleerattu machojen leffatähtien ikoniksi. Muut näyttelijät jäävät pakostakin Clintin varjoon. Gian Maria Volonten tulkitsema Ramon Rojo on kumminkin yksi parhaista elokuvakonnista ikinä. Jose Calvon tulkitsema baarimikko on myös maininnan arvoinen.
Sergio Leonen ohjaus on myös elokuvan parasta antia. Hienot kuvakulmat. Kaksintaisteluissa käytettävät tiukat lähikuvat luovat paljon paremman tunnelman kuin yleiskuva, jota laiska ohjaaja saattaisi käyttää. Miljöö on myös suunniteltu huolella ja kuuma aavikkokylä luopi hiton hiovastan tunnelman katsojalle. Jos joku vielä sanoo että heinäkuu vuonna 2003 oli kuuma niin minä nauran päin naamaa.
Ennio Morriconen musiikki on mys omiaan terästämään tunnelmaa. Soinnut hyväilevät korviasi. Instrumentien käyttö on mestarillista. Kauneinta musiikkia mitä länkkäreissä on ikinä kuultu. Jenkkien reippaat bonanzat kalpenevat tämän rinnalla.
Elokuvan voisi käsittää aika väkivaltaiseksi ja joidenkin näkökulmien mukaan se on. Aseet präiskyvät, mutta verta ei näy nimeksikään. 60-luvulla tämä oli varmaan väkivaltaisimmasta päästä mitä elokuva voi olla, mutta nykyajan mittapuun mukaan… Noo, turha tätä on ruveta vertailemaan mihinkään muuhun.
Pituus on yksi juttu joka saattaa härnäät joitakin jotka eivät ole nähneet tätä. miten näin klassinen länkkäri voi olla vain tunti 36 minuuttia pitkä. No, tässä jokainen kohtaus on suoraa toimintaa. Jokaisella kohtauksella on merkitys elokuvan kokonaisuudessa. Joissakin elokuvaa saatetaan pitkittää puolella tunnilla ja siihen ängetään jotain tyhjänpäiväistä höpötystä. Hyvä että niin ei käynyt tässä. Toinen asia joka haisee on jenkkiläisten dubbaus. Elokuva oli italialainen, jotan kaikki puhuivat italiaa, mutta tuo tekstitystä kammoava kansa päätti dubata sen ja se ei vain toimi. Suunliikkeet ovat epäluonnollisia, kaikkien muiden paitsi Clintin kohdalla. Kuvan laatukaan ei ole paras mahdollinen. Joissakin kohdissa se on erittäin sumea mutta muuten OK.
Tämä on siis parasta mahdollista länkkäriä mitä voi löytää. Muutama pikkuvika ei haittaa ollenkaan, mutta jos asennoituu negatiivisesti niin se voi olla suurikin ongelma. Ne jotka eivät välitä pikkuvioista… Antakaa palaa ja ostakaa tämä!
