Siitä huolimatta, että tieteen keinoin replikoimattomissa olevia asioita on tapahtunut Marvel Cinematic Universen elokuvissa aina sen lanseeranneesta Iron Manista saakka, Doctor Strange on Marvel-magian ensimmäinen todellinen päänavaus. Samaa ympyrää ovat toki leikanneet jo Thor-elokuvat, mutta silkkaa taikuutta enemmän niitä leimaa jumaltaruston käsittely. Assosiaatio on toki vahva eikä siihen jätetä magian mestarin tuoreessa soolossakaan viittamatta.
Elokuva kertoo taidokkaasta, joskin hyvin ylpeästä neurokirurgista, tohtori Stephen Strangesta (Benedict Cumberbatch). Luodin poistaminen aivoista on lekurille lasten leikkiä, mutta ympäröivän arvostaminen jää oman navan tuijottamiselle toiseksi. Ammatin harjoittamisen tuhoava onnettomuus käynnistää Strangen taipaleen kohti nöyrtymistä, mutta myös suurten voimien hallintaa. Samalla maailmaa uhkaava pimeä olento lipoo jo huuliaan. Kysymys kuuluukin, pelastaako tohtori vain omat näppinsä vai kaiken muunkin?
Vastaus ei liene yllätys kenellekään supersankarielokuvia, tai oikeastaan mitä tahansa kasvutarinoita tuntevalle. Asetelma on loputtoman tuttu. Epätodennäköinen ja vastahakoinen sankari poimitaan kerta toisensa jälkeen lattialta ja suorastaan tönäistään taistelemaan huvittavan näköisiä pahan airueita vastaan aina siihen saakka kunnes vuorossa on loppuvastus kuin Nintendo-pelissä konsanaan. Toki hivenen kosmisemmassa mittakaavassa kuin supersankariviihteen parissa on hetkeen nähty.
Premissin, juonen punaisen langan sekä ennen kaikkea lopputuleman yllätyksettömyys on toisaalta asia, johon tuon samaisen viihteen parissa kannattanee jo opetella asennoitumaan. Viihtyykö elokuvan parissa siitä huolimatta, onkin se todellinen mittari. Doctor Strange vaikuttaa aluksi studionsa tähän saakka lapsellisimmalta tuotokselta, mutta voittaa puolelleen sympaattisuudellaan ja etenkin huumorillaan, josta on muodostunut jo jonkinlainen Marvelin abstrakti tavaramerkki. Lisäileepä se myös sinänsä simppeliin juoneensa kerroksia, joista joitakin voisi kuvailla käänteineen peräti nerokkaiksi. Kokonaisuutena Doctor Strange on jälleen kerran muistutus siitä, että elokuvan kaikkia ratkaisuja ei tarvitse hyväksyä voidakseen pitää siitä. Tästä päästäänkin sorkkimaan maagisella haarukalla muutamaa tulikuumaa perunaa.
Nykyaikaiset mielensäpahoittamisen mittasuhteet huomioon ottaen elokuva suorastaan tanssii nillittämisen miinakentällä. Jos Strangen opettajaksi ryhtynyttä Muinaista (Tilda Swinton) olisi esittänyt alkuperäismateriaalille uskollisesti ikääntynyt aasialainen mies, olisi elokuva luultavasti saanut kritiikkiä rotustereotypioiden viljelemisestä. Toisaalta länsimaisen naisen roolittaminen samaan osaan on kerännyt niin syytöksiä whitewashingista kuin soraääniä marvelistien suunnalta. Samalla sarjakuvista tuttu Strangen palvelija Wong on elokuvassa kohotettu yhdeksi hänen mentoreistaan. Mitä tästä opimme? Kun väistät yhtä skandaalia, kompastut luultavasti toiseen.
Jos politiikka jätetään sikseen, saattaa mieleen juolahtaa, että elokuvassa on myös pääosa. Sarjakuvien sivuilla jo 1960-luvulta saakka seikkaillut jäyhä taikuuden Batman modernisoituu Cumberbatchin käsittelyssä lähes tilannekoomikoksi. Arrogantti, mutta samalla nerokas Strange tuo elävästi mieleen MCU:n ehdottomasti onnistuneimman roolituksen, Robert Downey Jr:n Tony Starkina. Aivan samaan henkiin heräämisen illuusioon ei ole kuitenkaan nyt ulkoisesti kyetty. Cumberbatch ei näytä Stephen Strangelta, vaan joltakulta, joka on pukeutunut hahmon asuun naamiaisia varten. Joidenkin mielestä ainoa oikea näyttelijä rooliin olisi ollut Liam Neeson, joka muistutti Strangea hätkähdyttävästi jo Batman Begins -elokuvan asussaan. Osaan olisivat voineet istua mainiosti myös Viggo Mortensen tai vaikkapa Patrick Dempsey. Tämä spekulointi kiteyttää toisaalta sarjakuvasovitusten iänikuisen dilemman. Ne ovat aina versioita alkuperäistarinoistaan ja täyttääpä Cumberbatch viittansa elokuvan mittaan lopulta varsin mallikkaasti.
Muiden roolitusten sopivuus sivuuttaen voidaan niissä suoriutumiset todeta Chiwetel Ejioforin lievää ylinäyttelemistä ja Mads Mikkelsenin hivenen itseriittoista skandinaavista jäykkyyttä lukuunottamatta kautta linjan erinomaisiksi. Kaikesta kalabaliikista huolimatta Tilda Swinton suorastaan loistaa pienin taidokkain elein ja hymynkarein.
Vaikka jossain vaiheessa tarinan loppupuolta alkaa tuntua siltä, että elokuvan tehostearkkitehtien mielikuvitus toisia ulottuvuuksia luotaessa on rajoittunut kaleidoskoopin tuijotteluun (tai jokseenkin yksitoikkoiseen happotrippiin), hivelee visuaalinen toteutus silmää. Jos jonkin Marvel-hahmon konteksti on koskaan ansainnut 3D-elokuvan, se on tässä. Aiempi virstanpylväs samalla saralla oli hyväntuulisen huumorin ja maistuvan toiminnan suhteen muutenkin samankaltainen Ant-Man, jonka tasolle Doctor Strange lähestulkoon yltää.
