Kuningas Arthur on yksi niitä harvoja tarinoita, jonka lapsuudestani muistan. Perusideahan on, että Arthur on kuningas, kelttiläinen (eli barbaari roomalaisiin verrattuna), jonka ritari nimeltä Hector (ja druidi nimeltä Merlin) ovat kasvattaneet, ja josta on tuleva koko Britannian kuningas. Pieni osa tästä tarinasta on brittien varhaiskeskiaikana sepittämää, vaan leijonan osa tarinasta on lähtöisin Ranskan ihmemaasta (esimerkkinä mainittakoon, ettei noin 400-luvun Britanniassa tunnettu ritareita tahi Graalin maljaa, jonka kuningas Arthurin ritarit muun muassa seikkailuillaan löytävät). Jos kuningas Arthur todellisuudessa olisi ollut olemassa, ei hän olisi ollut koko Britannian kuningas pyöreine pöytineen ja Camelotin hoveineen, vaan kelttiläinen mahtisankari, jolla olisi ollut oma pieni ratsuin taisteleva iskujoukkonsa.
Elokuva on teknisesti hienosti toteutettu, kuten jenkkituotokselta sopii odottaa. Musiikki sopivan traagista ja erikoistehosteista löytyy. Näiltä osin elokuva ”rokkaa” lujaa ja korkealta. Sisällöllisesti King Arthur on todella mielenkiintoisesti tehty. Ensinnäkin näyttelijät (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, siitä lisää myöhemmin) ovat epäkarismaattisia, heti nimihenkilön näyttelijästä lähtien: elokuvan Arthur (Clive Owen) kuulostaa itäsaksalaiselta kirjaviisaalta ja näyttää kovin hintelältä tapaukselta, kun hänen pitäisi olla mahtava soturi, joka ei taistelussa häviä. Käsikirjoitukseltaan King Arthur on todella epäonnistunut: mielenkiinto ei säily kuin lopputaistelussa (joka on muuten yksi parhaimmista, minkä äkkiseltään muistan, joskin erään sotakoneen, minkä nimeä en muista, ei mielestäni kuuluisi vielä olla tuon ajan taisteluissa, saatan toki muistaa asioita väärin).
Ainoa näyttelijä, jolla oli karismaa, oli saksien päällikköä esittänyt Stellan Skarsgård. Hän oli uskottava barbaari (sehän meillä pohjoismaisilla taitaa olla verenperintönä). Muut näyttelijät olivat huttuosaston taattua eliittiä, Clive Owen karismattomuudellaan kärjessä.
Elokuvan tarina ei tunnu noudattavan kovinkaan orjallisesti alkutarinaa. Silmäänpistävimpänä töppäyksenä mainittakoon järjestelyt ritari (en nyt ole ihan varma nimistä, kaikkea ei voi muistaa) Galahadin kanssa, hänhän oli Lancelotin ja Guineveren suhteen hedelmä, mutta elokuvassa hän lienee lähemmäs kahdenkymmenen ennen kuin kaksi edellistä edes tapaavat ensimmäistä kertaa. Tietysti myös se, että Arthur alkutarinassa oli keltti, ei roomalainen, eikä ainakaan kristitty, on ärsyttävä asia. Ranskalaiset toivat tarinaan 1200-luvulla sen lisäyksen, että Arthur oli kristitty (lähettihän hän ritarinsa etsimään kristillistä reliikkiä, Graalin maljaa), mutta silloinkaan hänestä ei tehty roomalaista.
Mitäkö tästä jää käteen? Korkeintaan elokuvalippu. Teknisesti homma on hyvin hoidettu, koska näyttävyyttä on ja kalvatkin kilisevät suhteellisen uskottavasti, mutta sisällöltään elokuva on todella, todella huono. Kun on olemassa hyvä alkutarina, tarvitseeko sitä sisältöä lähteä lonkalta heittämään ja kaiken lisäksi raiskata sitä hyvää alkutarinaa. Näin tiukkaa sheittiä ei ole nähty mies muistiin. Tämä elokuva todistaa taas sen, ettei rahalla saa muuta kuin kivan näköisen elokuvan.
nimimerkki: sami-san
