Kun ensimmäisen kerran näin Rautaristin, olin niin pieni lapsi, että katsoin sotaelokuvia toimintaelokuvina. Sellaisena Rautaristi ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta, joka tapauksessa en tajunnut elokuvan perimmäistä ideaa. Sitten joskus myöhemmin ostin elokuvan DVD:n jota en kuitenkaan katsonut, ja joka vaipuikin sitä myötä unholaan. Kunnes Rautaristi sitten tuli telkkarista. Tämä muistutti minulle omistavani DVD:n jonka kaivoin esiin. Tällä kertaa Rautaristi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja muutti käsitykseni hyvästä sotaelokuvasta.
Rautaristi on hieman yllättäen saksalaisnäkökulmasta kuvattu: juoni kuvaa itärintamalla sijaitsevaa melko syrjäistä rintaman kolkkaa. Keskiössä on kahden täysin erilaisen miehen, asiallisen ja käytännönläheisen Steinerin sekä ylpeän ja kunnianhimoisen Stranskyn välistä vihoittelua rintamalla. Vaikka asetelma näin pelkistettynä kuulostaa epäilyttävän Korkeajännitysmaiselta, se ei sitä onneksi todellakaan ole. Mainen kunnia on katoavaista, sankaritkaan eivät loputtomiin kestä sodan hulluutta ja eivätkä pelkuritkaan toisaalta ole omahyväisiä tunteettomia ihmisiä jotka välittävät vain itsestään. Stranskykin paljastuu lopulta aivan muuksi kuin siksi miltä päältäpäin näyttää.
Elokuvan juoni on todella kouraiseva. Rautaristi kasvaa hitaasti kohti kammottavaa kliimaksiaan joka improvisoituine loppukohtauksineen on eräs kaikkien aikojen vaikuttavimmista kohtauksista. Neuvostoliittolainen vihollinen ei ole vain kasvoton painostaja, vaan tälle on annettu monenlaiset kasvot. Armeijaan lukeutuu niin pikkupoikia, naisia kuin nuoria ja iloisia miehiäkin. Myös Steinerin joukkoihin kuuluu lukuisia erilaisia ihmisiä. Kaikkia kuitenkin yhdistää se että sota on muuttanut heidän jokaisen persoonaansa ja taistelutilanteessa jokainen muuttuu pelkäksi eläimelliseksi tappajaksi.
Elokuvan säväyttävimmät piirteet eivät kuitenkaan liity varsinaisesti juoneen itseensä, tai ainakaan sen kertomaan tarinaa. Olennaista on sen äärimmäinen kyynisyys ja sodan toivottomuuden armoton kuvaaminen. Sotimalla voi lykätä kohtaloaan edespäin, mutta käytännössä sota on vieraannuttanut miehet normaalista arjesta, ja ainoa kotia etäisestikään muistuttava paikka on rintama. Tätä kuvaa hyvin se, että Steinerillä on lyhyen aikaa romanssi sotasairaalassa, mutta käytännössä hän ei koe itseään siellä kovinkaan kotoisaksi. Lopun tuhon ja romahduksen täyttämä sotakohtaus jättää myös päähenkilöiden kohtalon avoimeksi, muttei jätä paljonkaan arvailujen varaan. Elokuvan ehkä vaikuttavin piirre on sen puistattava ja äärimmäinen väkivaltaisuus. Väkivalta on todellakin kuvattu karmaisevasti: se ei ole mitään hassunhauskaa mäiskettä Rambo-tyylisesti eikä myöskään jenkkisotaleffoista tuttua sankarillista ali-inhimillisten vihollisten lahtaamista. Väkivalta on hirvittävää, mutta siltä ei voi säästyä eikä sitä voi mitenkään välttää, se on täysin sattumanvaraista eikä siinä varsinkaan ole mitään sankarillista.
Rautaristi on todella väkivaltainen sotaelokuva jolla on kuitenkin vahva sodanvastainen sanoma. Tunnelma on kuitenkin koko ajan toivoton, ja tottahan se on ettei siitä sotimisesta milloinkaan pääse. Rautaristi osoittaa jokaisessa ihmisessä asuvan sadistin ja pakottaa kysymään itseltään: ”Olenko minä tuossa?” Peckinpahin mestariteos hakkaa kevyesti ”Pelastakaa sotamies Ryan” -tyyppiset kohellukset joissa sota näytetään jonkinlaisena jännittävänä pelinä ja näyttää sen, että tappamisessa ei ole mitään kunniakasta.
