Mikä on pitkä ja paksu mutta hajuton ja äänekäs? Ellet osaa arvata vastausta, tämä elokuva saattaa tuntua sinusta jännittävältä, mestarilliselta jne. Onneksi olkoon siitä. Sinulla on lahja, jota voit vaalia katsomalla vähän vähemmän elokuvia ja televisiota lopun elämääsi.
Alkuperäisen (1933) King Kong -elokuvan juonta lainaava 2000-luvun versio on jotakin, jota monet ovat odottaneet kynsiään järsien. On mietitty sitä, onko tämä Peter ”TSH-trilogian Oscar-palkittu ohjaaja” Jacksonin kyhäämä jälleenfilmatisointi ehkä pannukakku vaiko Tapaus, Josta Puhutaan Ainakin Seuraavat Viisi Vuotta. Rehellisesti sanottuna en tiedä, pitäisikö uuden King Kongin katsojaa kehottaa varustautumaan hillopurkilla tähän yli kolmen tunnin spektaakkeliin vai ei. Täydellinen Jacksonin Kong-filmatisointi ei joka tapauksessa ole.
Raina alkaa suoralla viittauksella sen loppuhuipentumaan. Viittaus toimii samalla näppäränä kommenttina sille, mitä kuvassa näkyy. Alku on siis elokuvallisesti perin lupaava. Eletään 1930-lukua, lama painaa Amerikkaa ja kaikki ihanasta komedienne Ann Darrow’sta (Watts) kusettajien kusettajaksi itseään mainostavaan ohjaaja Carl Denhamiin (Black) ovat tiukilla. Ann näkee nälkää, Denham uhkaa saada potkut. Periksiantamaton Denham päättää jatkaa uraansa elokuvantekijänä vaikka väkisin, vuokraa hämäräperäisen laivan käyttöönsä ja nappaa Annin kadulta leffansa tähdeksi (Fay Wray kun ei päässyt tulemaan). Samaan paattiin joutuu tahtomattaan myös Annin ihailema käsikirjoittaja Jack Driscoll (Brody), joka tietysti on melkein heti valmis antamaan vastakaikua neidon tunteisiin. Siinä sitten seilataan (noin tunti) ison veden halki, tutustutaan toisiin ja törmätään mystiselle Pääkallosaarelle, jolla vihdoin kohdataan elokuvan nimiotuskin, sumuisan saaren apinajätti. Ja tottahan myös tässä versiossa miesapina kantaa neidon metsään. Mutta ihastuuko peto neidon huumorintajuun ja vaaleuteen, kuoleeko se turhimman oloinen hahmo ja oppiiko Carl Denham, että elämässä on muutakin kuin suuret lipputulot? Niin, King Kong herättää paljon ja visaisia kysymyksiä… katsojasta riippuen.
Jackson on pakannut King Kongiinsa paljon tavaraa hirmuliskoista ja jättiötököistä jääbalettiin ja viittauksiin 1930-luvun elokuvamaailmaan. Joku toinen olisi hänen sijassaan pudottanut tästä pinnallisesta materiaalipaljoudesta ainakin puolet pois. Nythän ei sentään ole kyse Taru sormusten herrasta, jonka pitkän keston voi perustella vankemmilla syillä. Toisaalta yli kolmetuntisen elokuvan aikana on helpompi rakentaa useimmista hahmoista enemmän kuin yksiulotteisia karikatyyrejä ja hioa tarinan epäuskottavat käänteet uskottavimmiksi. Nyt iso osa ajasta kuluu kuitenkin pakenemiseen milloin mistäkin ja mitäkin. Kun öttiäisiä on joka lähtöön, Jackson ei malta olla kiusaamatta niillä melkein tylsistymiseen asti rainansa henkilöitä. Onhan se myönnettävä, että tämän King Kongin tehosteet ovat aika hulppeat. Välillä Kong tosin näyttää hyppelehtivän kuin videopelissä (uusi Donkey Kong?) ja vedessä kuvatut kohtaukset paljastuvat liian selvästi feikeiksi. Mutta ehkä tarkoitus on ollutkin jättää sinne tänne pientä rosoa?
2000-luvun King Kongin casting on onnistunut siinä mielessä, että rooleihin on saatu persoonallisia näyttelijöitä. Naomi Watts näyttää jonkin verran Fay Wrayltä, mutta näyttelee tietysti modernimmin ja jopa yllättävän luontevasti Kongin kanssa. Jack Black ampuu sopivasti yli läpiketkun Denhaminsa, mutta jostain syystä hän ei osaa (tai hänen ei ole annettu?) kehittää hahmoaan oikein mihinkään suuntaan. Adrien Brodyn hintelä käsikirjoittaja sotii kivasti jo pelkällä olemuksellaan sitä ideaa vastaan, että sankarin pitäisi näyttää lihaksikkaalta ja olla muutenkin aika äijä. Näyttelijänä Brody ei kuitenkaan ansaitse Driscollistaan erityiskehuja, sillä samankaltaisen perussankariroolin olisi voinut heittää vaikka Andy ”Klonkku” Serkis – jolla tosin on jo pari muuta roolia tässä leffassa. Serkisin voi Kongista bongata hupaisana laivakokkina ja jos tarkkaan katsoo, huomaa jättiapinassa itsessään saman miehen piirteitä. Eipä siinä mitään, Serkis olisi pätevä esittämään tarvittaessa vaikka Kerberoksen kaikkia päitä ja Gorgon hiuksia.
Mitä Jacksonin King Kongista lopulta jää käteen? Se on efekteiltään hienompi kuin aiemmat King Kong -elokuvat. Se on tehty rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä versiota kohtaan. Samalla on unohdettu uskaltaa olla kovin omaperäisiä. Lisäksi jotkin osat tarinasta on haluttu esittää niin perinpohjaisesti, ettei katsojan mielikuvitukselle jää oikein tilaa. Näin elokuvasta puuttuu tietty jännityksen voima. Se on sääli, sillä tämä tekijätiimi olisi taatusti pystynyt rakentamaan jotakin paljon hurjempaa ja vielä komeampaa. Mutta ei alkuperäisen Kongin tekijöiden silti tarvitse haudoissaan pyöriä.
