Itselläni on usein ollut hyvin penseä suhtautuminen Sam Neilliin. Pääasiassa tämä johtuu siitä ettei kyseinen herra tunnu, ainakaan minun mielestäni, ilmaisevan tunteitaan valkokankaalla kovin hyvin. Toisin sanoen hän vetää useimmat elokuvansa läpi ammattitaitoisesti, mutta korkeintaan kahdella ilmeellä (pelästynyt ja totinen). Neillin suurelle yleisölle tunnetuin elokuva Jurassic Park ei esimerkiksi jäänyt historiaan hänen ansiostaan, vaan aikakaudelleen huikeiden tehosteiden sekä omalaatuisen juonikehyksensä takia. Lisäksi esimerkiksi leffoissa Bicentennial Man, Wimbledon ja Daybreakers hänen vaihtelevat roolinsa ovat kaikki kuin samasta muotista tehtyjä. Jos joku adjektiivi pitäisi valita kuvaamaan Sam Neillia, se oli mitä luultavimmin perusvarma.
Siksipä hieman karsastin Merlinin katsomista. Yli kolme tuntia Sam Neillia ruudun täydeltä pääroolissa, sounds really awesome! Tartuin kuitenkin levyyn ja suostuin katsomaan leffan päivän päätteeksi. Voin valehtelematta kuvailla, että tämä pätkä on yksi eniten odotukseni ylittäneistä elokuvista, joita olen tähän mennessä nähnyt. Tarinahan on lyhyehkösti seuraava: velho Merlin syntyy keskiajan sotaisaan yhteiskuntaan, jossa useat kuninkaat suunnittelevat sotaretkiä milloin ketäkin vastaan. Valtakunta tarvitsee yhdistäjää ja sellaisenkin aikuiseksi kasvanut Merlin näkee nuoressa Arthurissa (Paul Curran), jonka harteille lankeaa tämä raskas vastuu, jossa Merlin yrittää auttaa häntä parhaansa mukaan.
Englannin kohtalo riippuu kuitenkin myös muista tekijöistä. Paha velhotar Mab (Miranda Richardson) ja tämän apuri (Martin Short) tavoittelevat jotakin aivan muuta kuin rauhaa maan päälle, nimittäin Merliniä itseään. Kostoa tavoitellaan hänen vaimonsa tekemän petoksen kautta sekä tuomalla maailmaan Mordred (Jason Done), jonka tehtävänä on tuhota Camelot lopullisesti. Hänet synnytti Arthurin sisarpuoli Morgan Le Fey (Helena Bonhan Carter), tuleva kuningas itse pisti hänet paksuksi huolimatta Merlinin varoittavista sanoista. Pahuuden voimat eivät suinkan tyydy tähän vaan hyvän ja pahan välinen loppulinen taistelu on väistämätön Merlinin yrittäessä pelastaa kuningaskunnan tuomionpäivältä, sekä löytää itselleen viimein rauhan elämänsä aikana tekemiltään vääriltä päätöksiltä.
Pääroolissaan Sam Neill onnistuu hienosti. En olisi uskovani sanovani tätä, mutta niin vain on. Ei tosin mitään Oscar-kamaa, mutta koskettavan vivahteikas suoritus joka tapauksessa. Miranda Richardsonin jäätävä noita Mab on ajoittaisesta ylinäyttelystään huolimatta loistava hahmo, jonka voimakkaan pelottava pakkomielle Merliniä kohtaan tulee hyvin selvästi esille. Martin Shortin esittämä Frik edellä mainitun apurina on hahmona kenties moniulotteisempi ja hänen kohtalonsa puolesta alkaa tosissaan jännittämään leffan edetessä. Yhtenä leffan keskushenkilönä oleva Arthur jää Paul Curranin tulkitsemana hieman mitäänsanomattomaksi. Hänen sisarpuoltaan Morgania näyttelevä Helena Bonham Carter on hyvä, muttei ehkä niin mainio kuin yleensä, hänkin jää jossain määrin seinäruusuksi.
Leffassa on tietenkin aina myös muutamia heikkouksia vahvuuksien lisäksi. Merkittävimpiä vahvuuksia Merlinissä ovat nähdäkseni vetävä ja moniulotteinen tarina sekä mielenkiintoinen päähenkilö ja tämän vahva antagonisti. Kaikista ilmeisin heikkous leffalle olisi pituus, sillä rapsakka kolmen tunnin jööti keskiaikaa on kerralla iso annos. Mukana on väkisinkin vähemmän imaisevia kohtauksia, kuten nyt esimerkiksi Merlinin lapsuuden/nuoruuden tapahtumat. Toisia voisi lisäksi elokuvan hitaanpuoleinen sekä dialogipainotteinen kulku ärsyttää, mutta itseäni ei. Mielestäni homma toimii tällaisenaan parahultaisesti, itse asiassa pituus kääntyy jopa filmin vahvuudeksi kun tärkeät asiat ehditään käymään läpi turhia kiirehtimättä. Pituutta ei siis tarvitse pelätä eikä se ole este poikkeukselliselle elokuvanautinnolle.
Minua kummaksuttaa jokseenkin selvästi näkyvä paikoittainen halpuus. Efektien ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa olevan kovinkaan näyttäviä. Pääroolia ne eivät tässä näyttele, mutta syövät kiistämättä hitusen fiilistä. Puvustus ja lavastus sen sijaan on realistisen oloista, todellakin voisi kuvitella hahmojen seikkailevan keskiajalla. Musapuoli jää aikas laimeaksi, tosin kaikkein ratkaisevimmissa hetkissä äänimaailma onnistuu parhaiten. Pieni epätasaisuus vaivaa siis paitsi siinä suhteessa, myös pätkän rytmityksessä, sillä vaikkei juoni pahemmin hyppelekään eri toimijasta toiseen, niin välillä ajankulku tuntuu olevan joko epäuskottavan hidasta tahi nopeaa.
Kuinka monta tähteä tälle sitten pitäisi antaa? Täydellisyyttä ei ole elokuvissa olemassakaan, joten viisi on tässäkin tapauksessa poissa laskuista. Neljä ja puolikin tuntuu hieman liialta, se kun vastaa minulla toisinaan periaatteessa viittä. Neljä taas on hippusen liian vähän. Joten näillä pohdinnoilla 4,5 tähteä. Suosittelen tätä lämpimästi fantasiasta pitäville ja miksei myöskin muikeiden seikkailujen ystäville.
