Rick Deckard (Harrison Ford) kutsutaan nappaamaan maahan karanneet ihmisten näköiset ja kaltaiset replikantit, geenimanipulaatiolla luodut robotit. Nämä väestöön sulautuneet replikantit haluavat itselleen lisää elinaikaa ja voivat käyttäytyä arvaamattomasti. Heidän johdossaan toimii Roy Batty (Rutger Hauer). Vuosi on 2019 ja tapahtumapaikkana toimii Los Angeles. Elokuva perustuu Philip K. Dickin kirjaan.
Blade Runner käsittelee monia asioita, kuten tulevaisuutta, ihmisten suhdetta replikantteihin, tunteita ja ihmisenä olemista. Tulevaisuuden visiota voisi kuvailla täydelliseksi sen monimuotoisuuden, tunnetason, ja symbolisesti yksityiskohtaisen näkemyksen perusteella. Aiheet liiallisesta väestönkasvusta teollistumiseen ja ympäristöongelmiin – Los Angelesissa sataa happosateita – tuntuvat näinä aikoina yhä ajankohtaisemmilta. Myöskään suuryritysten toinen toistaan korkeammat rakennukset eivät ole kaukana tästä päivästä. Kaiken lisäksi korostetaan mainosmaailman vikkelää kasvua. Vaikka Blade Runnerissa nähdään paljon fiktiivisiä asioita, on vaikea kuvitella tarkempaa näkemystä 2000-luvun maailmasta. Blade Runner on monitasoinen elokuva, jossa punnitaan elämän ja kuoleman kysymyksiä perehtyen ihmisen ja koneen suhteeseen. Lisäksi siinä on perinteinen hyvän ja pahan välinen kamppailu, pienimuotoinen romanssi ja film noirien tapainen miljöö. Deckardin suhteet erilaisiin ihmisiin vaihtelevat hyvin paljon ja hän joutuu useasti pohtimaan arvokysymysten lisäksi sekä itseään että muita. Hän joutuu tekemään valintoja tunteiden ja järjen välillä. Onko laki tunnetta tärkeämpää? Mikä on oikein ja mikä väärin?
Elokuvan juoni on hyvin salapoliisimainen ja tuntuu kuin kyseessä olisi trilleri. Sitten mukaan tulee lisää henkilöitä, mysteeriä ja symboliikkaa. Leffa muuttuu perinteisestä salapoliisitarinasta monitasoiseksi filosofiseksi pohdiskeluksi. Deckardin elämän arvot muuttuvat hänen kohdatessaan replikantit. Hän alkaa jollain tapaa ymmärtää näitä maailmaa vastaan kamppailevia robotteja. Hämmennyksen tunne alkaa painaa päähenkilön mieltä. Blade Runner on päältä päin katsoen todella synkkä ja ahdistavakin tieteiselokuva, mutta rikkaasta sisällöstä pilkistää myös kauneutta, jollaista Deckard löytää elämäänsä naisreplikantti Rachaelin (Sean Young) kautta. Kauneus välittyy psykologisesti ja voimakkaan hitaasti. Näin osoitetaan, että onneksi tässä usein pahassa ja synkässä maailmassa on yhä kauneutta, joka tulee ihmisen sisältä. Kauneus uhkaa hukkua maailman mullistuksiin, mutta säilyy yhä. Toivoa on vielä jäljellä, vaikka maailmanloppu voi tulla hetkenä minä hyvänsä.
Ridley Scottin kolmas ohjaus on aidolla tavalla hyvä. Se ei ole yhdessäkään kohtaa tekotaiteellinen, vaan yhdistää arkipäivän ilot ja surut tieteismiljööseen sijoittuvaan mysteeriin. Näyttelijät ovat kaikki uskottavan upeita erilaisissa rooleissaan. Etenkin Rutger Hauer saa pahiksesta mielenkiintoisen tunteikkaan ja omaperäisen hahmon. Yleensä elokuvien ilkimykset katsotaan eräänlaisiksi Darth Vaderin tapaisiksi hallitsijoiksi tai muuten kammottaviksi henkilöiksi. Rutger Hauerin sydämellisesti tulkitsemaan ”pahikseen” on kuitenkin ladattu syvempikin puoli. Tämä välittyy hyvin mm. elokuvan loppukohtauksessa, jossa hän lausuu viisaan, mutta dramaattisen runon vastustajalleen. Tuo kohtaus kuuluu itsessään tieteiselokuvien ikimuistoisimpiin kohtaamisiin. Sean Youngin esittämä Rachael on naiseksi mukavan hiljainen ja poikkeava persoona. Hän tuo itseään riittävästi esille pysyen kuitenkin hienosti salamyhkäisenä. Harrison Ford on nappivalinta päärooliin. Miehessä vetoaa ulkoisesti näyttävän olemuksen lisäksi pohdiskeleva tyyli ja tässä tapauksessa hämmentyneisyys. On ilo katsella, ettei Ford yritä tehdä itsestään tässä mitään elämää suurempaa sankaria, vaan pysyy ns. antisankarina, jos lopulta enää sellaisenakaan. Blade Runner nimittäin kyseenalaistaa tuonkin asian kiertäen sen filosofisesti. Onko sankaruutta riistää elämä toisilta, eli replikanteilta?
Erikoistehosteet ovat todellista silmänruokaa. Mukana ei ole mitään megaisoja tietokonepeliltä näyttäviä [I]Avatar[/I]-maisemia, vaan komeat neonvaloissa kukkivat lavasteet. Niitä ei tehty tietokoneella kymmenen vuotta, vaan paljon lyhyemmässä ajassa kovalla työllä. Vaikka Blade Runnerin kaupunkikuvaa voisikin helposti verrata Fritz Langin [I]Metropolikseen[/I], on se enemmän omanlaisensa näköinen. Valaistus on upeaa, etenkin kohtauksissa, joissa lennetään kaupungin yllä. Leffan tunnelmaa kasvattavat happosateet eivät ole mukana pelkkinä kliseinä, vaan kuvastavat tulevaisuuden tuomia saasteongelmia. Elokuvan käsiaseet ovat todella tyylikkäitä. Kuvakulmat sekoittuvat moneen otteeseen saumattomasti rytmikkään taustamusiikin kanssa.
[img]http://www.leffatykki.com/static/content/image/3395e39bfbe5215bbc7870a60567b8cf.jpg[/img]
[I]Harrison Ford jahtaamassa replikantteja[/I]
Blade Runnerin tekoon liittyvät vaikeudet voitettiin, Ford teki yhden tunnetuimmista rooleistaan, Ridley Scott ohjasi [I]Alien[/I]-leffansa seuraksi toisen ikimuistettavan tieteiselokuvien virstanpylvään, ja näin tämä [I]Terminator 2[/I]:n esikuva ihmisen ja koneen suhteesta nousi taloudellisesti heikosti menestyneestä teoksesta vaikuttavaksi mestariteokseksi. Toimintaa on sopivasti vauhdittamassa menoa eikä juoni huku vangitsevan ulkokuoren alle. Blade Runner kuuluu yhä eittämättä maailman merkittävimpien scifi-elokuvien joukkoon. Leffassa teknologinen taso lentävine autoineen ei vastaa tätä päivää, mutta muuten kyseessä on realistinen tulevaisuuden kuva ja hyvin inhimillinen tieteistarina ilman avaruusolioita ja laserpyssyillä sotimista. Tämä on sellainen vakava scifi-trilleri. Ne ketkä suhtautuvat usein varauksella tieteisleffoihin, voivat tämän silti katsoa. Mukana on nimittäin niin paljon ajateltavaa vielä hetkeksi eteenpäin, eikä leffan filosofinen kanta taida aueta kenellekään täydellisesti, koskaan.
Blade Runner toimii myös psykologiselta tasolta katsottuna. Deckard on hämmentynyt ihminen, joka etsii replikanttien ohella ehkä vielä enemmän itseään. Hän on kadottanut sielunsa suurkaupungin syövereihin ja yrittää replikanttien tavoin löytää takaisin omaa minuuttaan. Tämä kuvastaa, että miljoonienkin lajitovereiden keskellä voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Tämä seikka päähenkilölle avautuu vasta hiljattain hänen kohdattuaan Rachaelin. Toisaalta Rachael on itse replikantti ja löytää turvan Deckardista. Heidän välinen rakkaussuhde saattaakin syntyä, koska kumpikin tarvitsee toistensa tukea. Se, että oliko näin tarkoitettu, riippuu katsojan tulkinnasta. Roy Batty käyttää järjen sijaan valtaa selvitäkseen, mutta tosiasiassa mies on heikko. Hän on elämän murjoma mies, joka tahtoo osoittaa julmuutta tunteakseen itsensä ”vahvemmaksi” tai ”paremmaksi” muiden silmissä. Monesti näin tapahtuu tosielämässäkin, ehkä selkeimmin kouluikäisten ja kaveriporukoiden keskuudessa. Blade Runner onkin hyvin inhimillinen elokuva.
Blade Runnerin Director´s cut poikkeaa alkuperäisestä versiosta ainakin siten, että siitä puuttuu onnellinen loppu ja kertojan ääni. Blade Runner The Final Cut -versiosta puuttuu myös alkuperäinen iloinen loppu. Ehkä hyvä sinänsä, koska itse pidän enemmän arvoituksellisemmista lopuista kuin ylidramatisoiduista päätöksistä. Kaikki tarinat eivät muutenkaan aina pääty hyvin, minkä Ridley Scott on myöhemmissä versioissaan ottanut taitavasti huomioon. Ns. Happy ending saattaa toimia joillekin piristyksenä muuten synkkään elokuvaan, vaikka itse pidän sellaista loppua liian rutiinimaisena. The Final Cut loppuu juuri sopivan mysteerisellä tavalla minun makuuni jättäen rutkasti pohdittavaa.
Leffan eräs tärkeimpiä elementtejä on, että katsojan on helppo samaistua sen hahmoihin. Näin voi eläytyä Deckardin rooliin ja pohtia itse, mitä elämältään tavoittelee. Ehkä meidän pitäisikin keskittyä etsimään ennen kaikkea itseämme. Yksinkertaisesti ilmaistuna rahan ja vallan tavoittelu ei tuo aitoa onnea. Maailman ei tulisi enempää materialisoitua. Ihmishenki on paljon tärkeämpää. Blade Runnerissa vastakkain taistelevat laki ja moraali sekä viha ja rakkaus. Deckard rakastaa erästä replikanttia, vaikka hänen pitäisi tuhota nämä. Roy Batty rakastaa maailmaa, vaikka se on häntä vastaan. Lainkuuliaisesta Deckardista taas tulee moraalisesti vahva ihminen. Kaikki oppivat jotakin elintärkeää toisiltaan. Jokaisella on kohtalonsa.
Blade Runner ei ole tyyliensä, kuten sisustustyylinsä suhteen vanhentunut juurikaan, vaikka valmistusvuodesta on kulunut kolmekymmentä vuotta. Elokuvan kaduilla kuljeksivat sivuhahmot eivät ole mitään sosiaalista porukkaa. Tulevaisuudessa ollaan siis entistä syrjäytyneempiä ja persoonattomampia. Imagoaan jatkuvasti korostavat yksilöt alkavat itsekin muuttua mainoksiksi. Ehkä meidän aikanamme näin on jo käynytkin. Vuoden 2019 Los Angelesissa ei kulje muita eläimiä kuin ruokaa tiirailevia mustia lintuja. Ehkä Deckardin uni yksisarvisesta ja lopussa nähtävä kyyhkynen kuvastavat symbolisen käsityksen lisäksi myös enemmän näin yksinkertaista ajatusta. Kaikki se toiminta mitä Blade Runner tarjoaa on koreografiansa puolesta hienoa. Konekivääreillä ei toisia rökitetä kumoon ja muutenkin vältetään amerikkalaista tyyliä.
Upeat tehosteet ja lavasteet, mahtava käsikirjoitus, uskottavat näyttelijät, tasainen ohjaus, filosofinen ajatusmaailma, ja realistinen visio tulevaisuudesta. Mitä muuta sitä voi enää kunnon elokuvalta vaatia? Blade Runner on täydellinen elokuva ja epäilemättä eräs kaikkien aikojen parhaita koskaan tehtyjä elokuvia. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
