TV-sarjojenkin on nykyään siirryttävä valkokankaalle. Samaan kelkkaan hyppää myös Sinkkuelämää-sarja tämän omaperäisesti nimetyn elokuvasovituksen myötä. Sex and the City – Sinkkuelämää on periaatteessa samaa kamaa kuin TV-sarjakin, romanttista komediaa ja kikattelevia sinkkunaisia. Tällä kertaa ideasta ei vain nautita lyhyissä, nasevissa pätkissä vaan kaksi ja puolituntia kestävässä pötkäleessä, joka jatkuvasti harhautuu sivuraiteelle.
Kirjailija Carrie Bradshaw (Parker) elelee poikaystävänsä Kihon/Mr. Bigin (Noth) kanssa, mutta huolestuu: pariskunnan kaikki omaisuus on virallisesti Kihon kamaa, ja Carrie huolestuu kohtalostaan mahdollisen eron hetkenä. Pariskunta päättääkin mennä naimisiin puhtaasti käytännöllisistä syistä (hyi kuinka epäromanttista!), mutta Kiho jänistää viime hetkellä, eli noin 30 minuutin kohdalla. Loput kaksi tuntia koostuvat Carrien ja hänen ystäviensä sängyllä makoilusta, kikatuksesta, juttelusta, miesten vertailusta ja tekonaurusta.
En tykkää elokuvan tarinasta. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä ja ennalta-arvatta. Suurin ongelma on kuitenkin teemojen totaalinen puute. Joskus peruskoulussa kuvaamataidon kurssilla opetettiin, että elokuvassa tärkeintä on teema, ja kaikki joka ei tue tätä teemaa on kokonaisuuden kannalta turhaa. On elokuvia, jotka rikkovat tätä sääntöä todella röyhkeästi, ja joista silti voi pitää ja joista on jopa pakko nauttia. Sinkkuelämää ei kuitenkaan kuulu näihin elokuviin. Sen juonenkäänteet arvaa viimeistä piirtoa myöten heti kun alkuasetelmat on tehty tutuiksi, eikä sillä ole tarjota juonellisten puutteiden tilalle oikein mitään muuta kuin isojen ihmisten nolostuttavia prinsessaleikkejä.
En toki missään nimessä halua kieltää keski-ikäisten naisten oikeutta käyttäytyä teinien tavoin tai keskustella seksistä kuin peruskoulun yläasteelaiset ”kokemuksiaan” vertaillessaan, mutta ensimmäisen puolitoistatuntisen – jonka jälkeen sinkkuelämän ja sitä myötä elokuvan kaiken järjen mukaan olisi jo pitänyt loppua – ylityttyä alkavat prinsessaleikit ja nolot seksikohtaukset muuttua katsojan kannalta hyvin kiusallisiksi. Sinkkuelämän onneton ohjaus – josta hieman yllättäen vastaa mies – ei juuri paranna tilannetta, sillä Michael Kingin (joka IMDb-CV:nsä perusteella onkin täysi amatööri) kerronnassa ei ole yhtäkään piirrettä joka erottaisi Sinkkuelämän genrensä muista edustajista.
Itse en ole koskaan Sinkkuelämää–TV-sarjasta innostua. Tämän vuoksi alkuasetelma jäi joiltain osin hieman hämäräksi. Ilmeisesti ohjaaja King on olettanut kaikkien elokuvan katsojien olevan sarjan faneja, sillä hahmoja ei juurikaan esitellä saati syvennetä. Näyttelijät ovat samoja kuin TV-sarjassa, mikä on fanien kannalta positiivinen, mutta elokuvan kannalta negatiivinen asia. Päänelikosta Carrien esittäjä Sarah Jessica Parker on periaatteessa ihan OK, mutta sen sijaan Kim Cattrall, Kristin Davis ja Cynthia Nixon ovat persoonattomia ja amatöörimäisiä. Miespääosanesittäjä Chris Noth patsastelee kuin Mannerheim Helsingin keskustassa ja haisee partavedeltä ruudun toiselle puolelle asti. Kummallista kyllä, mielestäni parhaan näyttelijänsuorituksen teki lapsinäyttelijä Alexandra Fong.
Sex and the City – Sinkkuelämää on mielestäni aika lapsellinen tekele, joka kokonaisuutena tarjoilee katsojalle ennalta-arvattavan juonen ja liki tietoisen huonoa huumoria, joka istuisi paremmin teinikomediaan kuin aikuisista ja itse asiassa keski-ikää lähentelevistä naisista kertovaan romanttiseen ”draamaan”. Toisaalta, vaikka elokuvallisessa mielessä Sinkkuelämästä löytyy enemmän puutteita kuin positiivia puolia, on se myös melko kepeää viihdettä. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yllättävän tuskattomasti. Ylipituuskin johtunee lähinnä siitä, että sarjan faneille on tahdottu antaa kattava epilogi hahmojen myöhemmistä vaiheista. Sinkkuelämää ei ehkä kerro mistään, mutta se ei yritäkään, ja siksi sen pystyy katsomaan tuskattomasti, ja osittain jopa nauttien sen paljon puhutun yhden katsomiskerran.
