Alkoholi virtaa ja musiikki raikaa. Sotaa edes näkemättömät sotilaat juhlivat voitoksi ratkennutta sotaa teltoissaan. Kotona odottavat lähimmäiset, jotka ovat valmiita ottamaan poikansa/miehensä sankareina vastaan. Sorto ei ole häbinnyt mihinkään ja väkivallan kierre taustalla vahvistuu, mutta sota on voitettu. Niin se kai menee.
Siinäpä yllin kyllin lähtökohtia David O. Russellin ohjaamalle sotaleffalle. Aihe on kipeä jo siihenkin nähden, että Persianlahden sota 90-luvun alussa oli todellinen televisiosota, jossa propagandakoneistot olivat öjyttyinä kokoajan. Nora Dunnin esittämä toimittaja Adriana Cruz toimittaa kuulumiset kärsimyksen keskeltä ja jutun myyvyys on tärkeintä. Niinpä, niinhän se menee…
Sota on siis jo ohi, mutta 4 sotilasta sattuu löytämään irakilaissotilaan ahterista paperinpalan, jossa on reitti hirmuhallitsija Saddamin kultavarannoille. Ja kun kyseessä on vielä varastettu omaisuus, on sotilaiden hyvä uskotella itselleen, että varkaus olisi nyt enemmän kuin oikeutettu. Rosvousmatka käynnistyyy salaa muiden tietämättä.
Rikollisesta puuhasta kasvaa leffan myötä jotain aivan muuta. Neljä kaverusta joutuvat näkemään sellaista sortoa ja kärsimystä, että missio muuttuu. Itsekeskeisistä paskapäistä kasvaa lähimmäisestään yli roturajojen välittäviä miehiä. Mutta sota on aina sotaa, silloinkin kun sen väitetään jo päättyneen. Eli verot on maksettava.
Leffa ei ole komedialeimastaan huolimatta kovin komediallinen, johtuen raskaasta aiheesta, mutta laadukasta jälkeä Russellin leffa tarjoaa. George ”Tehis” Clooney on machoimmassa roolissa Majuri A. Gatesina, joka porukan alun perin johtaa rikoksen poluille ja sitten muuntaa tehtävää. Ehkä äijittely ei ole Clooneyn vahvin ala, mutta ok hän roolissaan on. Kimi ”Iceman” Räikköstäkin viileämpi Ice Cube on Irakin paahtavilla aavikoilla edelleen jääkuution viileä sotajässikkä ja Mark Wahlbergin Troy Barlow saa porukan kauniskasvona kokea ne kovimmat koitokset. Spike Jonze yllättää positiivisesti, sillä äijähän tuntuu ohjaamisen lisäksi taitavan myös näyttelijän työn loistavasti. Jonzen osana on esittää tyhmää sotahullua Conrad Vigiä, joka ihailee kaveriaan Troyta yli kaiken.
Kolme kuningasta tarjoaa varsin pisteliään näkökulman televisiosotaan, jossa säännöstöt (ja sulkeisjärjestytkirjatkin varmasti) ajavat ihmisoikeuksien edelle. Kuolema seisoo joka oven takana viikate kädessään ja vaanii onnettomia uhreja. Ja öljy näyttelee liian suurta osaa moisessa surunäytelmässä.
Kolme kuningasta ei jaksa hehkuttaa sotasankareita samaan tahtiin kuin vaikkapa Spielbergin mahtipontinen Pelastakaa sotamies Ryan, vaan on selvästi eri tarkoitusperin liikenteessä. Hieman hataralla (ja sotaisella!) maaperällä liikkuessaan väsyneitä kohtia on monta, mutta niitä loisteliaita ja järkyttäviä hetkiä piisaa vielä enemmän. Sotaleffojen parhaimmistoa.
