30-luvun kauhuleffojen suurnimet Bela Lugosi ja Boris Karloff näyttelivät viimeistä kertaa yhdessä vuonna 1945 valmistuneessa kauhuelokuvassa nimeltä Ruumiinsieppaajat (huom. ilmeisesti DVD:n kansi väittää erheellisesti kyseessä olevan myös ainoan kerran). Ohjaajana projektissa hääri tuolloin vielä tuntematon suuruus, tuleva mestariohjaaja Robert Wise (mm. The Sound of Music, West Side Story, The Haunting, The Andromeda Strain).
Vaikka Ruumiinsieppaajat filmattiin vain kymmenisen vuotta esimerkiksi kuuluja Frankestein-pätkiä myöhemmin, niin sen asenteessa on tapahtunut valtaisa askel synkempään suuntaan. On suorastaan sääli, että Boris Karloff muistetaan paremmin Frankensteinin hirviö -suorituksistaan, jotka ovat pelottavan/pelottavuudeltaan lähellä erään Conan O’Brienin show’n pilaversiomonsterin asennetta, kuin vaikkapa tästä käsittämättömän tylystä virnistelystä John Grayna, maailman julmimpana ajurina.
On pitkälti Karloffin ansiota, että Ruumiinsieppaajat kohottaa kätensä pintaan vanhan kauhun tusinamullasta ja jättää oikeasti hyytävän tunteen selkäpiihin. Enemmän on silti kyse kunnioitusta herättävästä fiiliksestä, joka pursuilee ruudulta moraalittomien tohtoreiden suorittaessa omia puuhiaan. Se, mikä monessa kollegaleffassa on pelkästään tunteen hukkaavaa lässytystä, muuntuu Wisen käsittelyssä puhuttelevaksi ja fiksusti rakennetuksi kauhutarinaksi niin, että pikkuerheet eivät pääse haittaamaan. Oldies Horror -genrelle tuiki tärkeä musiikkipuoli toimii, sillä peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta mittavalla urallaan kerännyt säveltäjä Roy Webb on tehnyt kerrassaan mainion työn säveltäessään elokuvan musiikit.
Ruumiinsieppaajissa kohtaavat monet ääripäät: Wisen hienon uran se tavallaan potkaisee liikkeelle, kun taas enää pienessä sivuosassa olevan Lugosin ura kääntyili jo pahasti alamäkeen ja kohti surkeaa loppuaan. Karloffin sekä toisessa pääosassa loistavan Henry Daniellin lääkärihahmon otteista hehkuu silti sitä kohtalokkuutta, mitä tällainen mustavalkoväreihin puettu viihde voi parhaimmillaan esittää. Kyseessä on tarina, joka on liiankin helppo kuvitella vanhan ajan nuotiofiilistelyksi. Tämä pätee etenkin loppuratkaisuun. Siksipä maksimaaliset hatunnostot sekä neljä ja puoli maanista kalmankalpeaa virnistystä itse Karloffin hengessä suoritettuna.
