True Romance on alunperin mestariohjaaja-käsikirjoittaja Quentin Tarantinon käsikirjoitus, jonka hän sittemmin möi rahoittaakseen kiistellysti parasta elokuvaansa, Pulp Fictionia. Kaikeksi onneksi Tony Scott otti tämän pienen elokuvan siemenen käsiinsä ja herätti sen eloon rivistöllisen loistavia näyttelijöitä käyttäen, sekä Tarantinon visiota elokuvasta lähes täydellisesti kunnioittaen.
Tämä romantiikan ja katsojanvangitsevan toiminnan yhdistelmä kertoo nuorista rakastavaisista, joille koituu ongelmia siitä ihmiselle tyypillisimmästä perisynnistä: ahneudesta. Elokuva lähtee liikkeelle, kun Clarence Worley (Christian Slater) saa pomoltaan varsin miellyttävän syntymäpäiväyllätyksen, puhelintyttö Alabaman (Patricia Arquette), tosin tietämättään. Lopulta käykin sitten niin, että pariskunnan yhteinen kemia johtaa molemmat osapuolet kattavaan rakkauteen ja he menevät naimisiin. Alabaman entinen parittaja, väkivaltainen ja psykopaatti Drexl (Gary Oldman) vaivaa kuitenkin Clarencen mielenrauhaa ja mies päättää mennä ja listiä tämän. Toteuttaessaan suunnitelmaansa hän sattuu kuitenkin vahingossa nappaamaan mukaansa 500 000 dollarin edestä kokkelia, jonka mielipuoli parittaja oli varastanut tunneltulta gangsterilta. Tästä lähteekin käyntiin jännityksentäyteinen juonenkäänteiden sarja, joka pitää otteessaan loppuun saakka.
Elokuvassa on mielestäni kaksi suurta päätekijää, jotka tekevät siitä juuri sen, mitä se on kaikessa loistossaan: loistavat näyttelijänsuoritukset, sekä älykkyyden multihuipentumaa vaatinut käsikirjoitus.
Lähdetään ensin puimaan ilmiömäistä näyttelijäntyötä, mikä saa katsojan välittämään todella elokuvan hahmoista ja joka tekee jokaisesta kohtauksesta mielenkiintoisen. Christian Slater ja Patrice Arquette tekevät aivan loistavaa työtä rakastavaisina. Varsinkin Arquetten välillä tyttömäisen hento, mutta tosipaikan tollen vahvaa ja rohkeaa Alabamaa kehtaa vain ihailla. Myös aina loistavan Christopher Walkenin kylmänviileä gangsteri, sekä Dennis Hopperin moraalisten päätösten kanssa kamppaileva poliisi-isä ansaitsevat kunnianosoituksen. Jos tosin pitäisi paras suoritus elokuvasta valita, antaisin sen ehdottomasti ehkä hieman vähän ruutuaikaa saaneelle, mutta sitäkin loisteliaammalle Gary Oldmanille. Hän saa tässä vähässäkin ajassa Drexlistä mielenkiintoisen ja erittäin maanisen hahmon, jota on viihdyttävä katsella.
Loistavat näyttelijävalinnat kuitenkin vain tukevat elokuvan varsinaista tukipilaria, Tarantinon kerrassaan huikeaa käsikirjoitusta. Juonenkäänteet, jännittävät tapahtumat, sekä hänelle tyypillinen nerokkuutta hipova dialogi ei saa katsojaa irrottamaan silmiään hetkeksikään ruudusta. Kuuluisaksi on noussut muunmuassa Walkenin ja Hopperin ”the Sicilian scene” joka saa jokaisen katselijan tärisemään jännityksestä silkan vuoropuhelun avulla.
Elokuva on kiistatta mestariteos ja se ei ole saanut läheskään niin paljon arvostusta kuin sen olisi pitänyt. Loistavat kuvakulmat ja tehokas äänimaailma vain tukevat sitä tunnetta, joka on minulle se kaikista vaikuttavin: mukaansatempaavuutta. Ainoa seikka, mikä ei tee elokuvasta suorastaan legendaarista, on se, että se on kuvattu kronologisessa aikajärjestyksessä Tarantinon alunperin suunnitteleman epäkronologisen sijaan. Kun kuuntelee Tarantinon kertomana, kuinka elokuva olisi hänen mukaansa edennyt, ei voi olla ajattelematta sitä millainen se olisi ollut. Kuitenkin, vahva dialogi, loistavat juonenkäänteet, sekä vahva näyttelijäntyö tekee elokuvasta ehdottomasti katsottavan arvoisen ja taatusti vaikuttavan kokemuksen kelle tahansa.
