”Do you find me sadistic? I can assure you that right now on this point I am my most masocistic way.”
Kill Bill yhdistää kaiken sen, mistä Tarantino on aina pitänyt. Mukana on samuraita, kung-fu:ta, animea, spagettiwesternin teemoja ja hurttia huumoria. Tästä yhdistelmästä ei voi tulla muuta kuin mestariteos, ja sitä se on. Harmillisesti studion painostuksesta elokuva jouduttiin jakamaan kahteen osaan ja vielä suuremmaksi harmiksi kakkososasta tuli hieman ylipitkä (mutta hyvä kuitenkin). Olisi ollut erittäin mielenkiintoista nähdä Kill Bill yhtenä elokuvana, jolloin se todennäköisesti taistelisi tiukasti maailman parhaan elokuvan tittelistä. Kill Billiä tulisikin arvostella kokonaisuutena, mutta on näköjään pakko arvostella leffat erillisinä.
Kill Bill tekee saman monelle näyttelijällä, mitä Jackie Brown teki Pam Grierille. Se herättää jo ”kuolleen” näyttelijän ”henkiin”. Sonny Chibaa ei olla moniin vuosiin nähty valkokankaalla, mutta vihdoin herra pääsee mukaan keskelle sitä mitä parhaiten taitaa. David Carradineakaan ei oltu pitkiin aikoihin ennen Kill Billiä nähty. Olisin jopa valmis lyömään vetoa, että jos Bruce Lee vielä eläisi (rauha hänen sielulleen), hänet olisi ainakin yritetty saada leffaan mukaan. Mutta Kill Bill on selvästi eräänlainen tribuutti Bruce Leelle, sillä Uman puku on kuin suoraan Leen Game of the Deathista.
Kill Billin ehkä hienoin asia on sen tyylikäs musiikki. Mukana on paljon eri tyylistä musiikkia ja niiden yhdistelyä, ja tietenkin Ennio Morriconen elämää korskeammat soundit. Tarantino rakentaa kohtaukset hienosti musiikin varaan. Katsokaas The Crazy 88:n kävelykohtausta äänet poissa päältä. Niinpä, ei toimi ilman musiikkia. Samaa voi verrata Psykon suihkukohtaukseen, ilman musiikkia ei toimi. Muuta mainitsemisen arvoista musiikkipuolesta ovat Wu-Tang Clanin RZA:n hienosti toteutetut itämaistyyliset melodiat ja kakkososaa varten Robert Rodriguezin väsäämät musiikit. Ja tietenkin Bernard Herrmanin musiikit ovat kova sana. Suorastaan loisteliasta musiikin kierrätystä!
Juoni tiivistettynä: Palkkamurhaaja Black Mamba (Uma Thurman) on erittäin kyrpiintynyt. Hän herää vihdoin neljän vuoden koomasta. Entiset yhteistyökumppanit yrittivät murhata hänet hääkappelissa. Päävastuullinen on mies nimeltä Bill. Black Mamba päättää ryhtyä kostoretkelle, josta ei kukaan selviä hengissä.
Äkkiseltään juoni kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta mitä se sitten todellisuudesa on? Se on ihailtavan yksinkertainen, vaikka myös melko syvällinen – mihinkään Fight Club tuloksiin ei sentään päästä ja hyvä niin. Kill Bill on ihailtavan suoraviivainen kostotarina. Juuri tälläistä taidonnäytettä varten elokuvateollisuus on syntynyt.
Kill Bill on ultratyylikäs ja väkivaltainen taide-elokuva. Verenvuodatukselle (tai oikeastaan lennätykselle) annetaan aivan uudet rajat. Kaikki realistisuuden rajat rikotaan kun verta lentää, mutta silti K18-merkintä tuntuu liioitetulta (tosin olen koko merkinnän olemassaoloa vastaan). Jos et vierasta veriurheilua tai moniselitteinen juoni ei ole vaatimus, en keksi mitään syytä ollea suosittelematta tätä elokuvaa.
Lyhyesti: Kill Bill on taidetta ja väkivaltaista sellaista, täydellinen elokuva. Mitään pahaa sanottavaa ei jää. Älä ota koko elokuvaa ihan vakavissasi.
Ja vielä: Mikä mielipuoli olisinkaan jos jättäisin antamatta täydet pisteet tälle täydelliselle kostofantasialle.
nimimerkki: The Wolf
