Millainen on kiinnostava päähenkilö? Sellainen, jonka arvomaailma muuttuu ratkaisevasti elokuvan kulun aikana.? Vaiko vetoaako taviksesta sankariksi kaava enemmän? Toisille rakkaus, joillekin rappio voi olla kuppinsa teetä. Fakta kuitenkin lienee ettei lähes täysin yhden keskushahmon ympärille rakentuva filmi voi olla kovin kummoinen, jos päähenkilön hahmonkaari lähentelee liiaksi tusinoita kertoja aiemmin toistettuja kehityskulkuja. Toisenlainen lähestymistapa tietysti olisi unohtaa kaikenlainen turha hapatus ja korvata henkilösyvennys vaikkapa armottomalla toimintamätöllä tahi (toisinaan muka) näppärällä käsikirjoituksella.
Päähenkilönsä sukunimen mukaan nimetty Greenberg on täsmälleen kuvaillun kaltainen yhden keskushenkilön ympärille rakentuva pätkä, jonka kiistamättömin vahvuus, ennakkoluulottoman käsikirjoituksen ohella, on sen oleellisesti massasta poikkeava näkemys pääosan esittäjän persoonasta. Roger Greenberg on, ultralyhyesti kuvailtuna, henkisesti lapsellinen ikääntymässä oleva vetelys, jonka synkän pessimistinen suhtautuminen likipitäen kaikkeen vastaantulevaan on lähellä lipsua jo komiikan puolelle. Ironiaa puolustuskeinonaan käyttävä mies elää nuoruuden päiviensä aikoja haikaillen kuin omassa pikku kuplassaan, jonka sisään ei muita mahdu. Häntä esittää mielestäni näyttelijänä jokseenkin aliarvostettu Ben Stiller.
Sulkeutunut Greenberg joutuu puoliväkisin veljensä talonvahdiksi tämän loman ajaksi ja hänen viimeaikaisen masennuksensekaisen historiansa tuntien veli kehottaa miestä ottamaan vain rennosti muutaman viikon kestävän ”komennuksensa” ajan. Yltiöpassiivisen Greenbergin neljän seinän sisällä lymyileminen päättyy kodin taloudenhoitajan Florencen (Greta Gerwig) myötävaikutuksella. Tämä sinänsä melko mitätön tapahtuma sysää liikkeelle tapahtumasarjan, jonka aikana päähenkilömme muun muassa tapaa vanhan bändikaverinsa Ivanin (Rhys Ifans) sekä kouluaikaisen ihastuksensa Bethin (Jennifer Jason Leigh). Uuttakin romanssipoikasta on ilmassa edellämainitun taloudenhoitajan kanssa, mutta ensin Rogerin olisi tultava ulos kuorestaan. Hän saa huomata, että niinkin yksinkertainen asia saattaa tuntua vaikeimmalta maailmassa.
Mikä ilahduttavinta, ohjaaja Noah Baumbach (yhdessä Jennifer JL:n kanssa) kiertää tyystin ilmiselvimmät tarinan sudenkuopat luoden vihdoinkin jotakin täysin aidon sekä uniikin tuntuista. Tosiasiassa mikään ei tietenkään voi olla kokonaan ennennäkemätöntä. Tässä tapauksessa lähes kaikki pikku palaset kuitenkin loksahtelevat juuri kohdilleen freesin oloisena elokuvaelämyksenä. Oman tärkeän osansa rapsakkaan keitokseen maustaa luonnollisesti Stillerin Benkku, jonka olemus on kuin luotu tällaiseen suhteellisen vähäeleisen neuroottisen lössykän rooliin. Minusta kaverin pitäisi tosissaan alkaa saada enemmän arvostusta vaikkei kaikkia toki voi koskaan miellyttää. Toisaalta hän on myös tehnyt urallaan lukuisia enemmän kuin huonoja roolivalintoja, mikä ei ainakaan paranna ihmisten mielikuvia miehestä.
Päähenkilön parasta kaveria, jos Greenbergillä sellaisia voidaan sanoa olevan, esittävä Rhys Ifans on katu-uskottava pitkätukkaisena, entisenä raikulipoikana, sittemmin perheellistyneenä ukkona, jonka ystävyyttä Rogeriin rasittaa nuoruuden levytyssopimuksen kariutuminen. Tätäkin suurempi pilvi kaveruussuhteen taivaalla on ymmärrettävästi hänen useimmiten tahaton itsekeskeisyytensä. Yhtä kaikki, Ifansin roolihahmo on aksenttiaan myöden oiva vastapari Greenbergille ja heidän välisensä oikeasti syvälle luotaavat keskustelunsa ovat filmin upeinta upeutta.
Muista näyttelijöistä taloudenhoitajaa esittävä Greta Gerwig hoitaa sarkansa hyvin, joskin parantamisen varaakin olisi hieman ollut. Itse romanssi naikkosen sekä Greenbergin välillä on kerrankin toteutettu vähemmän Hollywoodmaiseen tyyliin, siirappia ei tursua korvista ulos vaan pikemminkin nyt jos koskaan on oikeutettua sanoa suhteen olevan leffan primus motorina erinomaisen toimiva kaavojen rikkovuutensa vuoksi. Tosin on todettava ettei ideoiden muokkaaminen eri muotoon nyky romkomeissa ole hirveän haastavaa, niiden kulun kun useimmissa tapauksissa voi arvata miltei kokonaan ensimmäisen vartin-puolen tunnin jälkeen.
Tämä leffa on onnekseen runsaasti teemarikkaampi kuin mainittu rakkaushömppä. Tuore ote sen suhteen on erittäin virkistävää ja mikä ilahduttavinta, myös komediapuoli viihdyttää paremmin kuin mehevästi. Hekotusosiot toki jäävät lukumäärällisesti selvästi jopa synkeän draaman varjoon, mutta ainakin minuun iskee Greenbergin ironinen, mustanpuhuva huumori. Tunnepitoinen tragediapuoli ei sisällä myöskään normaalia tutkun iherrusta eli itkun turehdusta vaan huomioi tiedostavan katselijan oman ajattelutoiminnan tärkeyden oivaltavilla kohtauksillaan. Esimerkiksi Greenbergin ajoittaisissa purkauksissa huokuu sellaista kokonaisvaltaista taidokkuutta ettei sitä edes hoksaa katsovansa näyttelemistä.
Ohjaaja Noah Baumbach ansaitsee sekä ohjaus että käsikirjoitustyöstään hatunnoston. Kaikki eivät onnistuisi tekemään näin hyvää elokuvaa paperilla sangen laihoista aineksista. Tämä elokuva ei yritä ollaan enempää kuin se on, ei tee asioista suurempia kuin ne oikeasti ovat eikä yritä tuputtaa katsojalle keveitä opetuksia elämästä. Tällaisia saisi siis olla enemmänkin. Tuntuu ettei härkästen vääntäminen kärpäsistä tunnu loppuvan koskaan. Myöskin tekokriittiset ja lässyn lässyn läpätilää osastoon kuuluvat filmit saisivat suksia suohon tämän rinnalla. Samaa voisi sanoa niistä maintuista putkijuoksuista useita kertoja nähdyillä juonilla sekä väkisin väännetyillä loppuratkaisuillaan. Uskon että kohtuullisesti nautittuna tällaiset näennäisen juonettomat & avoimeksi jäävät pätkät ovat mainiota vaihtelua sekä menevää viihdettä.
Harvoin tulee kohdattua Greenbergin kaltaista yllättävää helmeä. Voisinkin kehoittaa kaikki oitis katsomaan tämän, mutta epäilen että suurin osa ei löydä elokuvan nerokkuutta. Toisaalta, mitäpä väliä sillä on. Minulle vuoden yllättäjiä. Mitäpä siihen enää lisäämään.
