Sodoman 120 päivää on ohjaajallensa Pier Paolo Pasolinille hyvin henkilökohtainen elokuva, sillä itsekin fasistisesta yhteiskunnasta kärsineenä hänellä oli erityisen painava motiivi tehdä tällainen perustellusti vastenmielinen elokuva. Ohjaajan persoonaa ymmärtävä ymmärtää myös tätä hänen viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa, joka Suomessa ja useimmissa muissakin maissa tekopyhästi kiellettiin. Sodoman 120 päivää siirtää Markiisi De Saden samannimisen romaanin Mussolinin fasistisen Italian viimeiseen hallintopisteeseen. Syrjäinen linna on vaihtunut Salòn tasavallassa Gardajärven rannalla sijaitsevaksi kartanoksi ja alkuperäisten irstailijoiden tilalle asetetaan korkea-arvoisia fasisteja. Vapaaehtoisten nuorten miesten avustamana fasistit kaappaavat kartanoonsa kahdeksantoista nuorta miestä ja naista – yhdeksän kummankin sukupuolen edustajaa – ja alistavat nämä rajoja tuntemattomalle vihalle perversioissaan, joita inspiroi neljän kartanossa oleskelevan prostituoidun kertomukset.
Sodoman 120 päivää on yllättävää ja omituistakin jatkoa ohjaajan ”elämän trilogialle” , jonka elokuvat (”Decamerone”, ”Tuhat ja yksi yötä” ja ”Canterburyn tarinoita”) ovat tähän verrattuna suhteellisen kepeitä. Elokuva on taitavasti tyylitelty kuvaus poliittisesta korruptiosta ja väärästä vallankäytöstä äärimmillään ja se myös näyttää kohtauksissaan Pasolinin raivokkaan suhteen kulutusyhteiskuntaan. Siinä kameraa ei käännetä säikähtäen pois kauheuksien edestä mutta se pidetään kuitenkin sopivalla etäisyydellä raakuuksista tarpeettoman pitkiä lähikuvia välttäen niin, että ohjaajaa ei voi syyttää väkivallalla hekumoinnista – näin se on kaukana kaikista infantiileista B-elokuvista, joissa verta ja väkivaltaa vyörytään katsojien nähtäville pelkästään shokkiarvon eikä minkään arvokkaan päämäärän vuoksi. Omalle ympäristölleen luonnolliset, sekä spontaanisti että suunnitellusti tapahtuvat perversiot ja väkivallan purkaukset eivät tunnu missään vaiheessa itsetarkoituksellisen huomionhakuisilta.
Jos joku tärkeilevä katsoja joskus kysyy, miksi näin raakaa elokuvaa kenenkään pitäisi ylipäätänsä katsoa, voitaisiin tällaisen kysymyksen esittävältä henkilöltä kysyä, että miksi pitäisi katsoa vanhoja helvettiä kuvaavia maalauksia, jotka tulevatkin mieleen elokuvan visuaalisesta asettelusta. Taiteenhan ei pidä herättää pelkästään esteettisyyden tunteita. Sodoman 120 päivää tiivistää yhteen paikkaan kaikki ne kauhut, joita groteskeja salaisuuksia piilottavien alistavien järjestelmien uhrit ovat joutuneet kokemaan historian saatossa ja joutuvat kokemaan yhä edelleen. Se pakottaa katsojan todistamaan lähes sietämättömiin mittoihin yltävää kärsimysnäytelmää, jossa ei ole sijaa pelastuksen enkelille. Tämä näytelmä saavuttaa äärirajansa loppukohtauksessa, jossa kaksi kartanon tapahtumiin osallistunutta sotilasta tanssii keskenään rauhallista valssia – ikään kuin pilkaten uhrien valtavia kärsimyksiä. Kaiken sadismin esittämistä ei vaadi kuitenkaan rakkaus sadismiin vaan totuuden rakkaus.
