Vastikään heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä kuolleen ruotsalaismestarin Ingmar Bergmanin kultakauden katsotaan olleen 1950 ja 1960 -luvut. Tällä aikavälillä syntyi muiden muassa sellaisia mestariteoksia kuin Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka ja Persona. Näistä jälkimmäinen on ohjaajansa haasteellisimpia ja yleisesti ottaen elokuvahistorian kiehtovampia teoksia. Avantgardenistinen ja syvästi surrealistinen painajaistarina on eniten eri tulkintoja saanut elokuva koko Bergmanin tuotannosta. Bergman itse sanoi olevansa kyllästynyt siihen, kuinka ihmiset yrittävät löytää Personan jokaisesta pienestä yksityiskohdasta symbolismia. Symbolismia voi toki löytää, tai ainakin luulla löytävänsä, mutta tosiasiassa Persona on hyvin pitkälti unien summa, vanhan kunnon Salvador Dalín töiden tapaan. Personan ensimmäiset viisi minuuttia ovat silkkaa unta, sen jälkeiset tapahtumat ovat täyttä realismia ja nykyhetkeä, sisältäen kuitenkin yhden unikohtauksen – näin siis Bergman tulkitsee itse!
elokuvaansa.
Näyttelijätär, rouva Elisabeth Vogler on tarkoituksellisesti jättänyt puhumisen taitonsa menneisyyteensä. Nuori, energinen ja elämäniloa huokuva hoitaja Alma ottaa ihailemansa näyttelijättären hoiviinsa. Yhdessä he matkustavat kauas eristyksiin muusta sivilisaatiosta, johon Elisabeth on lähetetty toipumaan hermoromahduksesta, kirjeteitse he kuitenkin voivat pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Naisten välit vaihtelevat, eikä kommunikointi ole sieltä helpoimmasta päästä kun toinen heistä ei suostu suutaan avaamaan. Helppoa ei elo ole muutenkaan, kun kummankin menneisyyden luurangon kolistelevat kaapissa. Päältäpäin kiltti ja avulias Almakaan ei ole ollenkaan, miltä näyttää. Persona kuvaa eristäytymistä ja kahden toisilleen vieraan naisen ystävyyden kasvua häiriintynein visioin ja upein näyttelysuorituksin.
Persona sisältää useita teemoja, joista ehkäpä päällimmäisenä on kahden naisen välinen ihmissuhde. Bergman näyttää Personassa niin kerronnalla kuin tarinalla, että kaikki oleellinen tapahtuu ihmisen itsensä sisässä, ei ulkopuolella. Näin ollen hän samalla myös takertuu vanhaan kaavansa, jossa hän kertoo ankarasta lapsuudestaan pappisperheessä, jonka vaikutukset hänen loppuelämäänsä olivat suunnattomat. Tiukan uskonnollisen kasvatuksen saanut Bergman viittoo myös Personassa uskonnollisiin asioihin, kuten siihen, että jumaluus on vain ihmisen päähänpisto, ulkopuolinen ja ihmisyyden kannalta merkityksetön asia.
Psykologisesti haastava Persona sisältää aikaansa nähden todella radikaaleja ratkaisuja, joiden katselu ei tänä päivänäkään välttämättä ole helppoa. Alun väläys puolierektioituneesta peniksestä toimii Bergmanin hyökkäyksenä sievistelijöitä kohtaan ja ainoa todellinen merkitys kyseisellä kohtauksella on järkyttäminen, samaa tarjoili myös Luis Buñel tavallaan samankaltaisessa surrealismin ylistyslaulussaan, Andalusialainen koira, jossa heti alussa nähtiin shokeeraava naisen silmän auki viiltäminen. ”Penis-shottia2 lainailtiin myös yhdeksi 90-luvun nerokkaimpiin elokuviin lukeutuvassa Fight Clubissa, siinä penis-frame kuitenkin on osa tarinankerrontaa, Personassa psykologinen järkytyskeino. Sinänsä käsittämätöntä, että tuo pieni välähdys leikattiin käytännössä katsoen jokaisessa Personan levitysmaassa ja Suomeenkin se saatiin mukaan vasta DVD:n tullessa markkinoille.
Persona on cinematografian juhlaa. Sven Nykvistin upea kameran käyttö hakee vieläkin vertaistaan. Korostettua valoa ja varjoa, vinkkeleitä kuvakulmia ja pitkiä ottoja – ja mikähän olisi sen hienompaa. Bergman käyttää Personassa omalaatuisia, täysin kokeellisia keinoja luoda hämmennystä – keinot tosin toimisivat parhaiten katsottuna suoraan filmiltä. Noin puolessa välissä elokuvaa filmi ”palaa puhki”, ollen koko elokuvan käännekohta, jolloin taas yksi Personan monista teemoista ottaa yliotteen – viha.
Persona on kuin hyppy tuntemattomaan, alitajunnan ja unien maailmaan, johon haluaa palavasti palata uudestaan. Personan aukeaminen yhdellä katselulla on melkeinpä mahdottomuus, mutta mikäli ensikerran tuottamasta ahdistuksesta pääsee toipumaan, katsoja todellakin haluaa palata tuohon kokemukseen, siis elämykseen, uudestaan ja uudestaan – siihen ei kyllästy. Personan kaiken nerouden tulkitseminen ei loppujen lopuksi ole kovin tarpeellista, sillä ei Bergman itsekään myöntänyt kaikelle olevan tarkoitusta. Persona käsittelee ohjaajansa mukaan asioita, joita vain elokuva voi käsitellä, ja tottahan tämä on. Persona todellakin käsittelee useita arkoja aiheita nimenomaan elokuvallisin keinoin, eikä kosiskele mitenkään yleisöä. Sen katsominen on paikoin ahdistavaa ja masentavaa, mutta silti äärimmäisen palkitsevaa. Persona on taidetta sen todellisessa merkityksessä.
Bergmanin kyky kirjoittaa ja ohjata vastakkaista sukupuoltaan on hämmästyttävä, eikä ole ihme, että eräät elokuvahistorian täydellisimmät naisroolit löytyvät juuri Bergmanin elokuvista. Kauniit Bibi Anderrson ja Liv Ullmann laittavat kumpikin parasta osaamistaan kehiin ja heidän näyttelykykynsä ovat uskomattomat. Bergman otti itsekin maksimaalisen tehon loistavasta elokuvaideastaan irti toimien tapansa mukaan myös käsikirjoittajana.
Persona on eittämättä yksi täydellisimmistä ikinä tehdyistä elokuvista ja näillä näkymin myös oma suosikkini Bergmanin tuotannosta. Bergman on myös itse sanonut, että Persona ja Kuiskauksia ja huutoja ovat hänen omat suosikkinsa tuotannostaan ja niissä hän on ylittänyt itsensä, ja mennyt niin pitkälle kuin vain mahdollista. Tulkinnanvarainen mutta liki mahdoton tulkittava, ja ikuisiksi ajoiksi mieleenpainuva elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös suuresti takaisin. Kestoltaan todella lyhyt elokuva sisältää kaiken sen, mitä elokuvalta voi toivoa, vaikkei kaikki sitä ikinä tule näkemäänkään. Hidastempoinen, yksinpuheluun painottuva elokuva kannattaa satunnaiskatsojien jättää väliin, vaikka menettäisivätkin jotain todella ainutlaatuista. Tosissaan täydellisyyttä hipova elokuva toimi myös suurena esikuvana toiselle (nyky)elokuvan nerolle, David Lynchille, tämän kohtuutuoreessa elokuvassa Mulholland Drive, joka on loppujen lopuksi hyvinkin samanlainen elokuva, jos v!
ain osaa katsoa pintaa syvemmälle. Persona on surrealistista avantgardea, syvillä teemoilla, missä kaikkea ei tosiaankaan voi, eikä tulisi, selittää. On katsojasta itsestään kiinni haluaako nauttia vain täydellisesti yhteen nivotusta kerronnasta ja jättää kokonaisuuden tulkitseminen myöhemmälle, vai yrittääkö tulkita kaikki pikku jutut niitä katsellessaan. Itse kehottaisin ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Bergmanin kuolema tuli itselleni järkytyksenä, vaikka mies kuitenkin oli jo 89-vuotias, ja onkin selvää, että hänen kaltaisensa neron poistuessa keskuudestamme, jäämme paljolta paitsi, mutta minkäs teet kun aika koittaa. Vanhuusvuosillaan teatterin puolelle lopullisesti vetäytynyt mestari kuitenkin näytti olevan voimissaan, mutta kaikki ei ole siltä miltä näyttää – ja tämä teema on myös läsnä hänen tuotannossaan. Hyvästi Ingmar Bergman.
nimimerkki: The Wolf
