Ray Winstonen on automyyjä Colin Diamond. Mies joka rakastaa vaimoansa (Joanne Whalley)kovasti ja kokee olevansa hyvä aviomies. Colinin maailma kääntyykin ylösalas kun vaimo erään työpäivän päätteksi kertoo löytäneensä toisen miehen ja sanoo jättävänsä Colinin. Mies kirjaimellisesti hajoaa eikä pysty hyväksyä tätä todeksi. Colinin pahaenteinen ystäväjoukko päättää miehen tilan nähtyä kaapata vaimonsa uuden miesystävän kosto aikeissa.
Romahduksen Anatomian keskittyy syrjäseutuiseen tilaan jonne miesjoukko kidnapatun rakastajan kuljettaa. Synkän ja ehkä joillekin haastavan katseltavan tästä tekee sen ”miesmäinen” raakuus. Väkivallalta, alistamiselta ja yltäkylläiseltä kirosanojen viljelyltä ei tosiaankaan vältytä. Koko eroprosessi käydään myös täysin miehen näkökulmasti läpi joka häiritsi kokonaisuutta. Etenkin kun vaimo kuvataan Colinin murtumisen partaalla jotenkin niljakkaana. Eikä tämän näkökantaa ja syitä millään tavalla perustella tai selitetä, pikemminkin vaimoa vedetään turpaan. Käsikirjoitus tuntuukin joko hieman sovinistiselta tai voimakkaasti henkilökohtaisella otteella kynäillyltä.
Romahduksen Anatomia on kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja teatterimaisessa asetelmassaan mielenkiintoinen tarina miesten ystävyydestä, petoksen tuskasta ja anteeksiannosta. Kokonaisuus jää epädynaamiseksi mutta erittäin paljon pelastaa konkari näyttelijät. Etenkin vanhaa sovinistia näyttelevä John Hurt ja eksentristä homosnobia tulkitseva Ian McShane tuovat hahmoihinsa sähköä ja dialogiin nokkelaa sujuvuutta.
Ray Winstone tulkitsee roolin niin väkevästi että katsoja asettuu pakosti hänen puolelleen erokriisissä ja osoittautuu sympaattiseksi vaikka aikeet eivät ole hyvät. Tämä tekijä pelottaa jälkikäteen ajateltuna. Katsoa mielenkiinnolla elokuva jossa tuomitaan, alistetaan, pahoinpidellään henkisesti että fyysisesti ja vielä muka oikeutetulla asenteella. Hyvyys tai ns. ”valo” jää kyseenalaiseksi.
Colinin ystäväjoukko jää mystisyydessään mielenkiintoiseksi. Heistä ei tarkoituksella kerrota oikeastaan mitään. Joka kyllä toimii juonen kannalta. Pääteltävissä on kuitenkin että kyseessä on jonkinsortin rikolliset. Mikäli musiikki tuo mieleen Twin Peaksin maailman, niin ei mikään ihme. Sillä musiikeista vastaa itse David Lychin hovisäveltäjä ja nero Angelo Badalamenti, joka luo jazzahtavilla melodiollaan jälleen kerran mystiikkaa ilmaan.
Kaikenkaikkiaan varsin laadukas ja erillainen draama. Rohkea, mutta kyseenalainen kokonaisus.
