Meksikolaispoliisi Vargasin (Cahrlton Heston) häämatka aUSA:sta kotoisin olevan vaimonsa, Susanin (Janet Leigh) kanssa jää lyhyeksi kun he joutuvat keskelle kansainvälistä rikosta. Asiaa tutkii myös USA:n puolella työskentelevä Hank Quinlan (Orson Welles) ja juttuun liittyy myös niljainen meksikolaisgangsteri ’Uncle Joe’ Grandi (Akim Tarimoff). Löyhkäävään ja korruption ruhjomaan juttuvyyhteen vedetään myös Vargasin vaimo mukaan ja ulkopuolista kommenttia heittää kaiken nähnyt Tanya (Marlene Dietrich) jolla on jotain mennyttä Hankiin liittyen.
Orson Welles laski klassisen [I]film noirin[/I] elokuvan kronikoihin tällä visuaalisesti vakuuttavan rumalla roistoleffalla. Pölyn ja kuumuuden runteleman USA:n puolella hallitsee poliisivaltiomainen tyrannia ja Meksiko on ehkä eloisampi, mutta se on perversioiden ja rikollisuuden pesäpaikka ja nämä kaksi rappiota ovat luonnollisesti toistensa kanssa riehakkaassa sivuvaikutuksessa. Orson Welles todellakin näyttää epämiellyttävät puolet kokonaisuudesta ja meno on tehokasta koko elokuvan ajan.
Charlton Heston ei suoraviivaisen hyvänä tyyppinä ole mitenkään räiskähtelevä, mutta silti Vargasissa on ehdotonta oikeudenmukaisuutta ja hänestä poliisin työn pitää olla vaikeaa koska helppoa se on vain poliisivaltiossa. Janet Leigh tämän ei-täysin-avuttomana vaimona on paitsi kaunistus myös toimiva tarinaelementti ja heittää napakkaa replikointia, mutta Panchona (Valentin de Vargas) tunnettuun Grandin hyväksi toimivaan rasvalettiseen roistoon se ei tehoa kovinkaan hyvin kun tämä alkaa käyttää likaisia otteita.
Orson Welles itse dominoi elokuvaa ja ohjaajan ja käsikirjoittajan hallitsevien töiden lisäksi hän dominoi kuvaakin. Valtava ihramöhkäle liikkuu hitaasti ja järkähtämättä ja paksusta naamasta jota irvokas sänki peittää kuuluu kiukkuista mutinaa ja ärhentelyä. Selvää on että Hank Quinlan on elämää suurempi hahmo ja hän ei kylläkään ole pelkkä elokuvahahmo jolla on ristiriitaisia tapoja ja tavoitteita. Quinlanilla on ankara oikeudentaju ja hän sitä ajaessaan on tehnyt itsestään jotain pelottavaa ja kun hän törmää toiseen yhtä oikeudenmukaiseen persoonaan hänen maailmansa murtuu ja hänen on päästävä taas sen päälle eikä inhimillisellä tai moraalisella hinnalla ole väliä. Elämää suurempi suoritus kaikilla tavoilla ja 150:n kilon tienoilla hyllyvä Welles vielä korostaa Quinlanin valtavuutta kaikilla visuaalisilla tehokeinoilla.
Akim Tarimoff on koominen meksikolaisgangsteri ’Uncle’ Joe Grandina ja ei todellakaan vaikuta miltään mestaririkolliselta. Marlene Dietrich kaiken nähneenä ja ainakin Quinlanin mukaan hyvää chiliä tekevänä Tanyana ei petä hänkään ja vaikka elokuvan taika sitä auttaa niin Dietrich oli melkoisen hyvin säilynyt 57-vuotiaaksi. Dennis Weaver änkyttää motellin yörespana ja hyvin hänkin työnsä tekee. Sivuhahmojen lauma on monipuolinen, mutta tehokkaasti ohjattu.
Welles tekee kiinnostavan todistuksen siitä että jopa kaikista parhaimmat voivat langeta kadotukseen ja kun sellaiset tekevät niin ei jälki ole kaunista. Vankka kokonaisuus synkeää rajaseutua missä hien ja viinan löyhkä peittää alleen veren ja äänekäs musiikki väkivallan uhrien kirkunan.
