Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme avasi oven uudestaan kung-fu:n syrjäyttämäksi joutuneelle wuxia-genrelle, jota myös Lentävien tikarien talo edustaa. Hiipivän tiikerin vanavedessä Herolla mainetta niittänyt veteraaniohjaaja Zhang Yimou onnistuu selvästi paremmin tässä tunnetta ja toimintaa pursuavassa tuotoksessaan.
Juoni on varsin yksinkertainen, mutta se ei aina ole pahasta. Hero kaatui suurilta osin visuaalisen toteutuksen varjoon jääneeseen ja hankalaan juoneen, ja vaikka tässäkään ei tarina ole välttämättä
pääosassa, sitä on helppo seurata ja se on kiinnostava. Tarina sijoittuu 800-luvun myyttiseen Kiinaan, jossa hallitus on nokkapokassa kapinallisjoukkojen kanssa. Yksi tällaisista kapinallisryhmistä on Lentävien tikarien talo, jonka johtajan vangitsemiseksi sotapäälliköt punovat juonen. Eräs nuori sotaurho on pelastavinaan sokean Mei-tytön, jonka olisi määrä johdattaa mies Lentävien tikarien talon päämajaan. Homma kuitenkin hankaloituu, kun sotaurho, Jin nimeltään, rakastuukin sokeaan tyttöön. Loppujen lopuksi hommasta kehkeytyy vielä kunnon kolmiodraama ja pari juonta notkauttavaa käännettäkin on luvassa.
Elokuvan ansio on sen tunnelmassa. Siinä missä Hiipivä tiikeri loisti tarinallaan ja Hero ulkoasullaan, Lentävien tikarien talo onnistuu olemaan näiden kahden elementin kohtalaisen tasapainoinen sekoitus. Toimintakohtaukset ovat wuxia-tyyliin akrobaattisia ja muistuttavat monin paikoin tanssia, mutta yllätys on se, että elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on juuri tanssia, ei toimintaa. Alussa nähtävä Mein esittämä tanssi/laulu, sekä omaperäinen kaikupeli-episodi ovat suorastaan maagisen hienoa katsottavaa. Tämä tosin hieman harmittaa, sillä loisteliaan alun jälkeen elokuva ei kertaakaan yllä samanlaiseen tunnelmaan. Sen sijaan eteeriselle rakkausdraamalle annetaan sijaa, ja se toimiikin pääosin hyvin. Suurin lataus on dialogittomissa kohtauksissa, joissa pelkkä kuva ja musiikki luovat tunnelmaa.
Roolisuoritukset ovat tasaisen hyviä, tosin kiiltokuvapoika Takeshi Kaneshiro onnistuu pariin otteeseen ärsyttämään olemuksellaan. Ziyi Zhangin varsin nousujohteinen ura saa arvoistaan jatkoa tässäkin, sillä neito suorittaa sokean tytön osansa esimerkillisesti. Andy Lau ei järin pääse tunneskaalaansa esittelemään, mutta ei ole tarviskaan.
Kaksi elokuvan kantavaa elementtiä ovat kuvaus ja musiikki. Heron ylilyöty visuaalinen karkki on vaihtunut hillitymmäksi ja tyylikkäämmäksi, tosin nytkin monin paikoin väriteemoihin tukeutuvaan kuvaukseen. Wuxia-genreä kunnioittava bambumetsätappelu on hienoa katsottavaa, mutta nähty jo. Monin paikoin elokuva on kuvaltaan vihreä, sillä metsässähän sitä liikutaan. Musiikki, josta päällimmäisenä mieleen jää useasti toistettu jonkinasteinen tunnari, on hienoa, tunnelmallista ja mahtipontistakin, ja Ziyi Zhangin laulanta jää positiivisena yksityiskohtana mieleen.
Yksinkertaisen juonikuvion etu on siis selvä. Kyseessä on kolmiodraamaksi kehittyvä rakkaustarina, ja se pitää hyvin otteessaan juuri ihmisläheisyytensä takia. Herossa Yimou veivasi jos jonkinlaista teemaa ja tarinaa, ihmiskohtaloiden jäädessä etäisiksi. Nyt niistä todella välittää. Kun tällainen tarina vielä kiedotaan kauniisiin kuviin, hyvään näyttelijäntyöhön ja audiovisuaaliseen loistoon, wuxian tulevaisuus näyttää hyvältä. Ainoastaan hieman runsaalla kädellä käytetyt ja perin digitaalisilta näyttävät tehosteet voisivat jatkossa jäädä pienempään osaan, niitä kun ei pahemmin tarvita.
nimimerkki: Qritic
