Forsaken on niin perinteinen länkkäri kuin länkkäri vain voi olla. Tarjolla on upeita maisemia, paha ja ahne suurtilallinen, katuva pyssysankari, pelon vallassa vapiseva pikkukaupunki ja joukko mellastavia hunsvotteja. Näitä leffojahan on tehty enemmän kuin yhden postivaunun täytteeksi, etenkin 1930-1950-luvuilla. Jos siis kaipaa tuttua ja turvallista lännentarinaa, niin Forsaken tarjoaa juuri sitä. Vaativampienkaan leffafanien ei silti kannata kääntää tälle selkäänsä, ei vaikka lännenelokuvat eivät sytyttäisikään. Nimittäin keskinkertaisuuden suosta esiin nousee muutama vankka näyttelijäsuoritus, etunenässä Donald ja Kiefer Sutherlandin virheetön yhteispeli. Isä ja poika nostavatkin Forsakenin stetsonin verran vastaavia lajitovereitaan korkeammalle.
Eletään vuotta 1872 kun sisällissodan jälkeen maata kierrellyt John Henry Clayton (Kiefer Sutherland) palaa pieneen kotikaupunkiinsa Wyomingissa. Kotona häntä ei odota kovinkaan iloinen vastaanotto. Äiti on kuollut pojan poissa ollessa ja pastori-isän (Donald Sutherland) on vaikea hyväksyä John Henryn tekemiä elämänvalintoja. Pistoolisankarina mainetta niittänyt poika on kuitenkin katuvainen ja nöyrä mies, joka yrittää palata tavalliseen tilallisen arkeen ja ansaita isänsä hyväksynnän. Soppaan heittää oman lusikkansa John Henryn entinen rakastettu Mary-Alice Watson (Demi Moore).
Rautatie tekee tuloaan seudulle ja niinpä paikallinen suurtilallinen James McCurdy (Brian Cox) on päättänyt lunastaa alueen pikkutilat itselleen. Kaikki eivät ole innokkaita luopumaan omista tilkuistaan, joten McCurdy on pestannut avukseen palkkatappaja Gentleman Daven (Michael Wincott) sekä joukon nuoria hulinoitsijoita. Kun pastori Clayton nousee vastustamaan McCurdyn toimintaa, joutuu John Henryn jalo aikomus aseiden täyttämän elämän unohtamisesta kovalle koetukselle.
Forsakenin ohjauksesta vastaa pitkän linjan tv-ohjaaja Jon Cassar, joka on tehnyt Kiefer Sutherlandin kanssa yhteistyötä tv-sarjassa 24. Forsaken on parikymmenvuotisen uran tehneelle Cassarille vasta kolmas piipahdus isomman kankaan elokuvien pariin. Mikäli jatkoa vielä seuraa, niin Cassar on melkoisessa kiitollisuudenvelassa Sutherlandeille.
Donald ja Kiefer Sutherland esiintyvät ensimmäistä kertaa yhteisessä elokuvassa ja jälki on vakuuttavaa (tosin 17-vuotias Kiefer piipahti vuonna 1983 isänsä leffassa Max Douganin Paluu). Sutherlandien keskinäisissä kohtaamisissa on käsin kosketeltavia jännitteitä, jotka väreilevät kutkuttavasti pinnan alla. Sanottujen sanojen taakse kätkeytyy paljon sanomattomia, sellaisia joita kumpikaan ei uskalla sanoa vaikka pitäisi. Tai ei halua sanoa, ettei vahingoittaisi. Vaikka vähäeleiset ja ilmeettömät henkilöhahmot ovat lännenelokuvien perinteisimpiä kliseitä, niin Kiefer Sutherlandin John Henryssä on jotain kiehtovasti puoleensa vetävää ja miehen puolesta haluaa hetkittäin jopa jännätä.
Pääkaksikon vanavedessä myös kaksi muuta konkaria venyy hienoihin suorituksiin. Brian Cox ei pääkonnan roolissaan sorru ylilyönteihin tai karikatyyrin luomiseen. James McCurdy on armoton oman edun tavoittelija, mutta ei kuitenkaan mikään murhanhimoinen puolihullu. Hän jopa ymmärtää pientilallisten vaikean aseman, mutta ei anna sen häiritä omien tavoitteidensa saavuttamista. Elokuvan pirtein yllätys on Michael Wincottin rooli palkkatappaja Gentleman Davena. Tappava herrasmies toimii oman tietynlaisen koodistonsa mukaan ja turvautuu väkivaltaan vain silloin, kun vaihtoehtoja ei ole. Wincott huokuu mystistä karismaa ja arvoituksellisuutta. Gentleman Daven ja John Henryn yhteinen kohtaus elokuvan lopussa kuuluu Forsakenin parhaimpiin hetkiin.
Muu Forsakenin tekijäjoukko jää armotta kauas näyttelijöiden tasosta, lukuun ottamatta kenties kuvaaja Rene Ohasia, jonka kamera vangitsee kankaalle komeita kuvia. Käsikirjoittaja Brad Mirman on kynäillyt häpeilemättömän kevytversion Clint Eastwoodin Armottomasta, eikä ohjaaja Cassar ole vaivautunut samankaltaisuuksia pois hiomaan. Tapahtumista ja henkilöhahmoista löytyy liiankin paljon Eastwoodin mestariteoksesta lainattuja yhtäläisyyksiä. Samankaltaisuudet Armottoman kanssa eivät ole ohjaajan ainoa heikkous, sillä Cassar pitäytyy liian tiukasti tv-ohjaajan roolissaan. Tarina etenee episodimaisesti ilman mielenkiintoisia korostuksia tai käänteitä. Se mikä toimii kolmen vartin tv-episodissa ei ole omiaan valkokankaalla. Vaikka Forsaken on sinällään melko kelvollinen elokuva, ei siitä tule Cassarin käyntikorttia isojen poikien kerhoon.
