Maailmassa vallitsee konsensus yhdestä asiasta – ainakin joidenkin kesken. Nyrkkeilydraamojen sarja Rocky lähti laadussaan laskuun kolmannen osansa myötä. Aiempien osien koleiden katujen ja homeenhajuisten asuntojen tuntuma vaihtui hormonaaliseen hurmeeseen ja puhtaaseen isotteluun. Sen voi todeta jopa matematiikalla: aiemmin yhteen huipentavaan nyrkkeiluotteluun keskittyneet kaksituntiset leffat tiivistyvät nyt puolitoistatuntiseen kolmiotteluun, johon luetaan mukaan Sylvester Stallonen ja Hulk Hoganin taistelu paaviudesta, eikä sille ole juuri muita oikeutuksia kuin viihdearvo ja keston lisääminen. Urheiluentusiastejakaan leffa ei enää vakuuta, jos sitä tekivät aiemmatkaan osat, kun taistot kehässä koostuvat pitkälti korneista zoomauksista, hidastuksista ja dinosaurus-äänistä. Hämmentävää kyllä, mutta Rockysta oli jo 80-luvulla tullut 90-lukulaista Marvel-sarjakuvaa, jossa on tarinaa oleellisempaa ihailla miesfysiikkaa ja Mr. T:n tuimaa katsetta.
Sisältää myös tahatonta homoerotiikkaa.
Myönnän avoimesti vaarantaen ohuimmankin objektiivisuuteni rippeen, että puhuminen yhdestäkään Rockysta on kuin puhuisin perheenjäsenestä heidän selkänsä takana, mutta voin rehellisesti sanoa, ettei Rocky III ole retrospektiivissä kärsinyt sittenkään niin pahasti kuin kuvittelisi. En laittaisi sitä Rocky-leffojen paremmuusjärjestyksessä Rockyn uusintaottelun edelle, mutta voi esittää hyvin perustellusti, että Rocky III on se todellinen Rockyn (1976) jatko-osa. Uusi vuosikymmen antaa oman päivittyneen ajankuvansa niin Stallonen tukkaa ja teräsmiehen kuntoa kuin musiikkipuolta myöten. Jopa kesäinen ilme erottaa leffaa sarjalle ominaisesta kalsasta Philadelphiasta. Jos edellä mainitut seikat tuntuvat vähääkään triviaaleilta, niin keskeisiä asioita tapahtuu myös käsikirjoituksen puolella. Rocky alkaa menestyä. Rocky saa makua korkeasta elintasosta. Rocky myös ottaa armotta kasettiin ennen kuin palaa sinne minne kuuluukin, mutta ennen kaikkea Rocky kokee syvää sydänsärkyä, kun isän korvike Mickey (Burgess Meredith) kuolee.
Kaatuneen italialaisen orhin joutuu nostamaan jaloilleen entinen kilpakumppani Apollo Creed (Carl Weathers).
Siinä on hahmo, jota Rocky III kasvattaa aivan uuteen suuntaan: kovana show-miehenä näyttäytyneen suuruuden välinen kuilu Balboan kanssa oli aiemmin kuroutunut umpeen ainoastaan urheiluliiton hyväksymässä turpaanvedon muodossa. Nyt kuilu umpeutuu henkisesti. Mestarinyrkkeilijässä myös kiteytyy hyvin epäamerikkalainen, joskin todella myönteinen moraali. Sitä on niin vaikea huomata, että epäilen, josko edes Stallone tätä älysi. Edellisosan häviäjää ei kohdella sellaisena ja vaikka mestari olisi entinen, voi tällä silti olla annettavaa. Siitä ei missään vaiheessa suoraan puhuta ja siksi se kenties onkin niin kaunista: se on sisään rakentunutta.
-”It’s very American!”
-”No, Jergens… it’s very smart!”
Apollo Creed, Rocky.
Rocky III:ssa voi nähdä yhdenlaisen edelläkävijän useillekin vuosikymmenen lopulla siinneille mätkintäleffoille, joissa Van Dammet ynnä muut pusertavat treenausmontaasien voimalla omien demoneidensa yli. Stallonen oma Rocky IV (1985) lasketaan ehdottomasti mukaan. Jollain tapaa efekti on sama kuin Rambo II:lla (1985) – se teki suuremman palveluksen muille kuin omalle sarjalleen. Rocky III toi niin ikään Survivorin kuolemattoman ”Eye of the Tigerin” kautta pop-kulttuuriin käsitteen ’tiikerinsilmä’: universaalin, aikaan sitoutumattoman idean, joka tarkoittaa jokaiselle jotain omaa. Motivoivaa voimaa, tahtoa, kunnianhimoa. Kukaan ei terveessä järjessä nostaisi kolmatta Rockya cineman merkkiteosten joukkoon, mutta sillä on resonaatiota. Jopa uskottavuuden puutetta nyrkkeilyssä voi katsoa niin, ettei se kuvaa itse urheilua todenmukaisesti, mutta urheilun kokemusta tunnetasolla kylläkin. Yhden ottelun merkitys leviää kauas nyrkkeilyringin ulkopuolelle. Siinä mielessä on ihan tuttua, että Rockyyn joutuu pettymään. Tätä uuden nousun tuttua dramaturgiaa ei urheilumaailmassa tarvitse keksiä edes päästä.
Tietysti Rocky III osoittaa myös Sylvester Stallonen piileviä profeetan kykyjä. Rockyn paluu ensimmäisen häviönsä jälkeen nähdään epätodennäköisenä, mutta nousu huipulle tapahtuu silti. Kuka tietää, vaikka Stallonella onkin sen verran kaukonäköä, että teki elokuvan juuri itsensä varalle ja joutuisi 2000-luvulla näyttämään, ettei voittajan paluu ole pelkkää sanahelinää ja toivekuvia. Itsensä toteuttava ennustus ei ilmennyt ainoastaan Rocky Balboan (2006) ja Rambon (2008) kohdalla, vaan nyt tunnetusti myös Creed: The Legacy of Rockyn (2015) – ja Oscar-ehdokkuuden – myötä.
