The Expendablesin olisi pitänyt ilmestyä jo vuosia sitten. Perusidealtaan naurettavan yksinkertainen elokuva oli alusta alkaen tuomittu menestykseen ja ikuisen legendan titteliin, tuli itse sisältö olemaan mitä tahansa. Kun Sylvester Stallone alkoi marraskuusta 2008 lähtien koota lihaksikkaita ja rumia kovanaamoja kasariactionia kunniottavaan toimintaprojektiinsa, olikin yleisön kiinnostus suuri ja innostus kova. Tämä elokuva on kirjaimellisesti enemmän kuin osiensa summa. Teho ei perustu niinkään siihen, että kovat kundit tekevät siistejä asioita, vaan siihen millaiset maineet kyseiset näyttelijät ovat ennen tätä elokuvaa saavuttaneet. Nämä toimintasankarit eivät ole tietokoneella luotuja tuotteita, eivätkä he tarvitse tietokoneita tehtävänsä täyttämiseen. Nämä sankarit ovat Miehiä.
Asetelman keskushahmo Stallone, uuden polven toimintatoivo Statham, Aasian vikkeläkonttinen Li, Ruotsin Rocky-tuttava Lundgren, monipuolisesti draaman ja toiminnan välillä uransa aikana palloitellut Rourke sekä nippu jenkkifutaajia, vapaapainijoita ynnä muita muskelimasoja sotkeutuvat pienen banaanitasavallan valtakuvioihin. Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger piipahtavat paikalla. Jossain nähdään välillä jopa nainenkin, odottamassa turvaa maskuliiniselta sankarilta. Luoteja, verta ja suolenpätkiä lentää. Loppurallin aikana vastustajia lakoaa minuutissa kymmeniä, ellei jopa satoja. Tietoisesti kliseesopassa möyrivät juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Kaikilla on selvästikin ollut kuvatessa hauskaa. Vanhat jäärät pääsevät elämään menneisyyttään uudelleen, ja uudet kasvot voivat tuntea olevansa osa suurta perhettä. Tribuuttielokuvan henkeä on ilmassa enemmän kuin vahvasti.
Tribuuttileffan tekemisessä on omat vaaransa. Usein tekijät ovat niin alkuperäismateraalin lumoissa, että sullovat tyypillisimmät kliseetkin mukaan oleellisena osana elokuvaa. Tämä on viimeinen alienoiva niitti niille, joille kohdegenre ei ole tuttua tai nautinnollista. Kyseisen lähdemateriaalin parissa kasvaneet, tässä tapauksessa siis toimintafanit, tosin pomppinevat penkeissä innoissaan löytäessään nostalgisoituneet elinvuotensa uudelleen. Niihin siivittävät alan kovimmat ammattilaiset, jotka ovat joissain silmissä kohonneet jumalfiguurien asemaan.
Varmaankin ainoana uutena asiana leffalla on tarjota Slyn, Brucen ja Kuvernaattorin ensimmäistä kertaa leffahistoriassa yhdistävä kohtaus. Leffan alkupuolella kolmikko kokoontuu jauhamaan rentoa läppää ja unohtamaan täydellisesti olevansa elokuvan kuvauspaikalla. Jokainen repliikki kertoo, että kohtaus on ängetty mukaan vain läsnä olevien näyttelijöiden kohtaamisen vuoksi. Coolia se on silti, ja samalla erittäin kuvaavaa koko leffan kannalta. Ei se toimiva kokonaisuus vaan siistit yksittäishetket. Kässäristä vaikuttaa ensinnä syntyneen kasa irtonaisia kohtauksia, jotka herra Stallone on halunnut saada elokuvaan mukaan, ja sitten ne on sovitettu lekan hienomotorisella hellävaraisuudella saman kääreen sisälle. Täytemateriaali on paikoin äärettömän kökköä, vaikka toisaalta jossain välissä saavutetaan jotain hienoakin. Mickey Rourke vuodattaa monologia niin, että tulee ihan Taistelijan loppuherkistely mieleen. Toisaalta välillä pitää passin leimaamisestakin tehdä hermoja raastava jännitysnäytelmä niin, että mieleen hiipii lähinnä myötähäpeä. Muutenkin mukana on käsittämättömiä irtonaisia hetkiä, dialoginpätkiä ja kuriositeetteja, jotka eivät palvele mitään – eivät elokuvaa, eivät nostalgisointia eivätkä edes näyttelijöiden egojen pönkittämistä. Nämä tovit pääsevät kummastuttamaan pelkällä olemassaolollaan aika paljon.
Itse toimintaa, eli oleellisinta asiaa, on ehkä joihinkin odotuksiin yllättävän vähän. Ekaan puoleen tuntiin mahtuu yksi toimintakohtaus, mutta sitten tahti alkaa sentään kiihtyä loppua kohden. Hymyn huulille saavaa ammuskelua ja räjäyttelyä löytyy. Meno on energistä, stuntit ovat komeita, ja fanipojan innostunut sydän takoo rinnassa kyltymättömästi. Enemmän kuin läheisesti vaikkapa Commandon mieleentuova loppurutistus aiheuttanee pahimmille nostalgianarkkareille yliannostuksen oireita. Tosin lähitaistelukohtauksista löytyisi huomioitavaa. Stallonen ohjaustyyli yrittää yhdistää 80-luvun fyysisyyden sekä MTV-sukupolven huojuvan zoomailun ja salamaleikkaukset. Esimerkiksi Jet Lin ja Dolph Lundgrenin painimatsi olisi osaavissa käsissä kuvattuna lukuisia kertoja nautinnollisempi kuin nykyisellään. Ei se tälläkään toteutuksella huono ole, mutta vieläkin parempaan tosiaan olisi ollut rahkeita. 1 vs. 1 -matsissa kuvaustyylin voi vielä antaa anteeksi, mutta isossa joukkotappelussa homma muuttuu anteeksiantamattomaksi sähellykseksi.
Mielenkiintoisinta on huomata, ettei leffan palkkatappajatiimi pääse esille tasaveroisella tavalla. Stallone on tietenkin pomo, mutta on yllättävää löytää selkeä numero kaksi, joka on Statham. Valinta kakkosmieheksi ei ole huono, sillä näiden kahden välinen kemia toimii, ja nimenomainen yhteistyö tekee esimerkiksi huikeasta lentokonehyökkäyksestä vieläkin mahtavamman. Tosin muut jäävät enemmän tai vähemmän näiden kahden varjoon. Jet Lin nopeaan jalkatyöskentelyyn ihastuneet pettynevät leffan antiin, ja ne jotka eivät tunteneet Randy Couturea tai Terry Crewsia ennen Expendablesia, tuskin muistavat heitä sen jälkeenkään. Sen sijaan brittien uusi ylpeys, joka on lähes tulkoon ainoa 2000-luvun tarjoama uusi toimintatähti, saa tasaveroisesti ruutuaikaa Stallonen kanssa. Soihdun eteen päin siirtämistä ja aseman legitoimista on siinä mielessä ilmassa. Loppukuva suorastaan huutaa sitä.
Oleellisinta on kuitenkin ’80-luvun suoraviivaisista toimintarutistuksista tuttu no nonsense -fiilis, jossa vihollisen kaataminen lakoon ei tuota ongelmia. Expendables on juuri sitä, mitä sen pitikin olla, ei enempää, ei vähempää. Nyrkit puhuvat, tulipallot kasvavat, eivätkä edes satunnaiset, turhat ja rumat CGI-shotit voi pilata wanhan kaartin jäärien ylläpitämää tunnelmaa. Toiset katsojat tuntevat tähtikaartin tavoin olonsa erittäin kotoisaksi, toiset ihmettelevät hypeä ja elokuvan kaavamaista tönkköyttä. Tribuuttielokuvien perinteisissä huippuhetkissä ja sudenkuopissa siis liikutaan. Kyseessä ei ole täydellinen elokuva tai kaikkien aikojen paras toimintaleffa, mutta sitä tämän ei pitänytkään olla. Expendables on 103 minuuttia hävyttömän hyvää viihdettä. The boys are back in town.
