En oikein ymmärrä, miksi Hollywood edelleen suoltaa ulos lukuisia klassikkoelokuvien uudelleenfilmatisointeja. Käsittääkseni suurin osa niistä on sekä kriitikoiden lyttäämiä että kaupallisesti huonosti menestyneitä. Silti buumille ei näytä tulevan loppua. Pelkästään viime vuonna saivat ensi-iltansa ainakin The Magnificent Seven, Ben-Hur, ja Ghostbusters, joista vain ensiksi mainittu jotenkuten menestyi. Tänä vuonna valkokankaille ilmestyy muun muassa Jumanjin ja Baywatchin kierrätykset. Mielestäni ei ole mitään vikaa kuvata elokuvaa uudelleen silloin, kun sille on oikeasti hyvä syy. On täysin perusteltua tehdä remake, jos ohjaajan mielestä alkuperäisteoksessa olisi ollut potentiaalia parempaankin, mutta sitä ei osattu joko täysin tai ollenkaan hyödyntää. Esimerkki tällaisesta on Coen-veljesten vuoden 2010 remake True Grit, jonka juoni ja tapahtumat ovat melkein identtisiä 1960-luvun version kanssa, mutta toteutus on huomattavasti parempi. En näe mitään syytä kuvata uudestaan elokuvaa, joka on jo valmiiksi mestariteos. Tällainen elokuva on Oldboy, jonka Spike Lee päätti tehdä amerikkalaismiehistöllä uudelleen.
Korealainen alkuperäisteos on yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia. Se on elokuva, josta en muuttaisi yhtään mitään. Siksi lähdinkin katsomaan Spike Leen versiota erittäin, erittäin skeptisesti. Oli itsestään selvää, että alkuperäisen tasolle ei yllettäisi, mutta sain yllättyä positiivisesti. Jenkki-Oldboy ei nimittäin ole huono.
Juoni on melkein sama kuin alkuperäisversiossa. Josh Brolin esittää mainontajohtaja Joe Doucettia, joka yhtäkkiä kaapataan motellihuoneen näköiseen huoneeseen, jossa hän joutuu yksin viettämään kaksikymmentä vuotta ennen kuin hänet päästetään ulos. Äijä on kaiken sen jälkeen tietenkin kostonhimoinen, joten hän lähtee etsimään vangitsijoitaan ja selvittämään, miksi hänet eristettiin maailmasta niin pitkäksi aikaa.
Ensimmäinen seikka, jolle täytyy nostaa hattua, on elokuvan pituus. Kestoa on peräti viisitoista minuuttia vähemmän kuin alkuperäisellä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä se tekee elokuvasta mukavan tiukan paketin, eikä turhalle tyhjäkäynnille jätetä tilaa. Kaksi tunnettua uusintaversiota, DePalman Scarface ja Scorsesen Departed, ovat esimerkkejä elokuvista, jotka on ilman mitään hyvää syytä venytetty alkuperäisversiota huomattavasti pidemmiksi. Spike Lee ei onneksi tähän leikkiin ryhtynyt.
Ehkä paras syy katsoa tämä versio on Josh Brolin. Väittäisin, että mies tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksistaan. Hän saa uskottavasti ilmaistua hahmonsa vihan, turhautumisen ja surun, minkä lisäksi hän on vakuuttava myös toiminnallisemmissa kohtauksissa. Elokuvasta saa vaikutelman, että Brolin on paljon tylympi ja karskimpi kuin Min-Sik korealaisversiossa. Tätä tuskin on käsikirjoituksessa haettu, vaan ero on syntynyt puhtaasti näyttelijöistä.
Park Chan-wookin raina on yksi ahdistavimpia ja synkimpiä näkemiäni elokuvia. Leen versio puolestaan ei ole. Juonenkäänteet ja tapahtumat ovat toki yhtä rankkoja, mutta elokuvan tunnelma ei ole yhtä lohduton, minkä huomaa jo siitä, että kuvan sävy ei ole yhtä tumma. Toinen konkreettinen esimerkki on ”kevyempi” tappelukohtaus, jota katsellessa ehdin jopa naurahtaa pari kertaa. Alkuperäisen ikonisen yhden oton kohtaus, jossa päähenkilö hakkaa pahiksia vasaralla, on pahuksen tyylikäs mutta myös todella synkkä. Remaken vasaratappelu puolestaan on huomattavasti sarjakuvamaisempi, minkä lisäksi äänitehosteet ovat kuin suoraan jostain B-luokan toimintaelokuvasta. En tiedä, onko kömpelyys tarkoituksellista, mutta se teki kohtauksesta enemmänkin huvittavan kuin synkän, vaikka se pahuksen väkivaltainen onkin. Siitä huolimatta nautin myös tästä tappeluosuudesta.
Elokuvan arvosana oli pitkään lähellä neljää tähteä, mutta hutaistu loppukohtaus harmittavasti laskee arvosanaa. Alkuperäisversion iskevyyttä ja shokeeraavuutta ei ole osattu toistaa, eikä se johdu siitä, että tiesin, mitä lopussa tulee tapahtumaan. On toki mahdollista, että loppu tuntuu siksi pettymykseltä, koska korealaisversion loppu on yksinkertaisesti niin loistava, että hyväkin kopio tuntuisi sen rinnalla halvalta.
Spike Leen Oldboyn olemassaoloa on vaikea perustella. Se on loppujen lopuksi yhtä turha kuin suurin osa muistakin uusintaversioista, sillä alkuperäisversio voittaa kuitenkin jokaisella osa-alueella. Siitä huolimatta jenkkiversio on katsomisen arvoinen. En tietenkään suosittele tätä katsottavaksi Chan-wookin leffan yli, mutta jos sen on nähnyt jo mielestään liiankin monta kertaa, kannattaa vilkaista Leen visio jo pelkästään Brolinin ja omalla tavallaan tyylikkään vasaratappelun takia. Elokuva on kuitenkin parempi kuin suurin osa muista uudelleenkierrätyksistä.
